VIEKÖ JUMALA YKSINÄISYYTEEN?

Mailis Janatuinen

Puhe Radio Deissä. Esitys on pääosiltaan lainattu Mailis Janatuisen kirjasta: Itkevä pronssimuuri. Profeetta Jeremian elämänkerta. Uusi Tie 2005.


Profeetta Jeremia vaikutti Juudan valtakunnan neljän viimeisen vuosikymmenen aikana. Tuo aika muistuttaa meidän aikaamme siinä suhteessa, että sekä yhteiskunta että temppeli olivat vajonneet syvään luopumuksen tilaan. Jumalan sana oli hylätty, ja alttareita miehittivät ateistit. Jeremian sanomaa ei juuri kukaan tahtonut kuunnella.

Jeremia oli herkkä ja syvästi tunteva ihminen. Raamatun kirjoittajien joukosta löytyy tuskin ketään toista, jonka kerrotaan itkeneen yhtä paljon kuin hänen. Koska Jeremia kuvaa kirjassaan myös itkunsa aiheet, saamme tilaisuuden kurkistaa hänen sydämeensä aivan eri tavalla kuin kenenkään muun Raamatun profeetan sydämeen.

Jeremia itkun aiheita: yksinäisyys

Minulle tuli tämä Herran sana: "Älä ota itsellesi vaimoa, älä hanki poikia äläkä tyttäriä tässä maassa!” (16:1-2).

Nuori Jeremia kuulee Herran suusta kiellon, johon hän ei varmaankaan ole osannut varautua. Heprean ankarinta käskymuotoa käyttäen Herra kieltää häneltä avioliiton onnen. Kielto on ennenkuulumaton Vanhan testamentin kulttuuripiirissä, jossa käytännöllisesti katsoen kaikki menivät naimisiin. Mooseksen laissa ei ole annettu yhteään ohjetta sellaista elämänosaa varten, että joku pysyisikin yksin. Jeremian siviilisääty oli siis äärimmäisen outo asia hänen kansansa keskuudessa.

Mutta entäpä jos Anatotissa asui joku urhea tyttölapsi, jota Jeremia oli jo ehtinyt katsella sillä silmällä? Miten raastavaa hänelle siinä tapauksessa olikaan avioliiton onnesta luopuminen! Oli niin tai näin, todennäköisesti avioliitosta kieltäytyminen oli Jeremialle vaikea pala – olisiko hän muuten mikään normaali mies ollutkaan?

Mutta miksi Jeremian sitten piti jäädä yksin? Eikö vaimo olisi voinut olla hänelle valtava tuki hänen yksinäisessä taistelussaan? Onko Herralla oikeus sotkeutua lapsensa yksityiselämään ja kieltää häneltä hänen onnensa, saattaa joku nyt kysyä. Kyllä, Herralla on kaikki oikeudet uskovaisensa elämään. Sitä paitsi julistajan siviilisääty ja rakkauselämä ovat aina osa hänen sanomaansa. Ehkä Jeremian aikalaiset ajattelivat – kuten nytkin usein ajatellaan – että ihmisen on mahdotonta elää ilman seksiä. Nuori profeetta sai näyttää omalla esimerkillään heidän olevan väärässä. Niin, Jumalalla on oikeus määrätä lapselleen myös epätavallinen elämänosa. Hän tietää parhaiten, missä siviilisäädyssä ja elämäntilanteessa kukin meistä voi parhaiten häntä palvella.

Herra kuitenkin lohdutti Jeremiaa sanomalla, että katastrofien ja mullistusten tullessa tämä säästyisi perheettömänä monelta tuskalta. Hänen ei tarvitsisi hätäillä lastensa eikä lastenlastensa puolesta piiritetyssä kaupungissa muutaman vuosikymmenen kuluttua. Mutta yksinäisyyden tuskia ei Jumalalta saatu tehtäväkään voi ihmissydämestä poistaa.

Kävelevä lainsaarna

Jeremian naimattomuuden oli määrä olla Juudan asukkaille parannussaarna. Kun sukulaiset ja tuttavat tulivat kyselemään häneltä sen syytä – tai ehdottamaan sopivaa morsiankandidaattia – profeetta saattoi aina vastata lainaamalla Herran sanoja:

Sillä minä, Herra, sanon sinulle, miten käy niiden poikien ja tyttärien, jotka tässä maassa syntyvät (…) Ei kukaan itke heitä, niin kuin kuolleita itketään, eikä kukaan hautaa heitä, vaan heidän ruumiinsa jäävät hajalleen maatumaan. He kuolevat miekkaan ja nälkään ja joutuvat haaskalintujen ja villieläinten ruoaksi (16:3-4).

Mutta Herran määräykset Jeremian sosiaalista elämää koskien eivät päättyneet vielä tähänkään. Profeetalta kiellettiin myös häihin ja hautajaisiin osallistuminen.

Herra sanoi minulle vielä: "Älä mene surutaloon, älä valittajaisiin, älä itke kenenkään kohtaloa! (…) Älä mene myöskään häätaloon, älä istu syömään ja juomaan juhlaväen kanssa!”(16:5-8).

Jos joku japanilainen kieltäytyisi tänä päivänä osallistumasta häihin ja hautajaisiin, hän joutuisi suljetuksi kokonaan yhteisönsä ulkopuolelle. Tilanne oli varmaankin suunnilleen samanlainen Juudassa Jeremian elinaikana. Sosiaalisten tilanteiden boikotointi ei voinut olla suututtamatta sukulaisia ja tuttavia: miksi ihmeessä tuo mies tahtoo eristäytyä meistä muista? Pitääkö hän itseään meitä parempana? Miksi hän loukkaa kuolleiden omaistensa ja ystäviensä muistoa pysymällä poissa heidän hautajaisistaan? Mutta Herra neuvoi jälleen, mitä kritisoijille piti vastata:

Kuule, mitä minä, Herra Sebaot, Israelin Jumala, sanon: Minä vaiennan tästä maasta riemun ja ilon huudot, sulhasen äänen ja morsiamen äänen. Näin teen jo teidän päivinänne, te saatte nähdä sen omin silmin (16:1-9).

Jeremia oli kuin kävelevä lain saarna: olot eivät ole normaalit ja yhä epänormaalimmiksi ne tulevat. Ahdinko lähestyy. Juuda joutuu niin vaikeaan tilanteeseen, että jopa häiden ja hautajaisten pitäminenkin käy mahdottomaksi. Voi raskaita ja imettäväisiä niinä päivinä!

Häiden loppuminen on myös yksi lopun ajan merkeistä. Hääjuhlan on määrä olla rakkauden täyttymyksen päivä sekä fyysisesti että sosiaalisesti, ja samalla todistaa sellaisen liiton alkamista, mikä päättyy vasta kuolemassa. Meidän aikanamme ovat kuitenkin ns. ”vapaa sinkkuelämä” sekä avo- ja uusioliitot tuhonneet oikean hääilon.

Jeremialla ei ollut sosiaalista elämää, koska hän eli eri tavalla kuin muut, ja tuomitsi aikalaistensa synnit nimeltä mainiten. Jumalan sana eristi hänet, teki hänestä yksinäisen ja epäsuositun. Koko nuoruus meni Jeremialta yksin istuessa; ihmisten seurasta hän ei saanut nauttia.

En minä ole istunut ja juhlinut iloisessa seurassa, yksin olen istunut, sillä sinun kätesi painaa minua ja minä olen täynnä sinun kiivauttasi (15:17).

Samassa luvussa, jossa avioliittokielto esiintyy, kerrotaan Jeremian tarttuneen tällaiseen psalmin sanaan: ”Herra sinä olet minun voimani ja väkevyyteni, pakopaikkani hädän päivänä” (16:19, vrt. Ps. 59:17). Siinä syy, miksi mies kesti yksinäisyyden ja ikävän ja kaiken muunkin, mitä hänen kestettäväkseen annettiin.

Montako kertaa Jeremia joutui elämänsä aikana valittamaan yksinäisyyttään, sitä emme tiedä. Mutta joka kerran hän sai Herralta saman vastauksen: Et sinä ole yksin, Jeremia, minähän olen sinun luonasi! Sen vastauksen tahtoo Herra antaa myös sinulle, hyvä kuulijani, kun valitat hänelle yksinäisyyttäsi.

Mutta Herra antoi Jeremialle myös muutaman uskonystävän: Safanin perheen, Baruk-sihteerin, Ebed-Melekin, mustan miehen kuninkaan hovista. Jumalan sanalle uskollinen Herran seurakunta ei kokonaan hävinnyt Juudasta syvimmänkään luopumuksen aikana. Sitä vainottiin, mutta se kesti.

Jeremia itkun aihe on sama kuin Herran itkun aihe

Profeetta esittää Herralle saman klassisen kysymyksen kuin monet muutkin Raamatun pyhät: miksi jumalattomat menestyvät ja hurskaat joutuvat kärsimään? Miksi luopiot ovat suosittuja, mutta oikeaa profeettaa vainotaan?

- Herra, sinä olet oikeudenmukainen, kuinka minä voisin syyttää sinua mistään? Silti kysyn: Onko oikein, että jumalattomat menestyvät, että kaikki luopiot saavat elää rauhassa? (12:1-3).

Jeremia tietää teoriassa, että Herra on oikeudenmukainen, mutta miksi hän ei näytä toimivan oikeudenmukaisesti? Kysymys on äänensävyltään kohtelias, mutta sen takaa kuuluu epätoivoinen parahdus: Etkö sinä, Herra, palkitsekaan palvelijasi uskollisuutta? Oletko lopultakin jumalattomien puolella? Voi miksi, voi kuinka kauan!

Näin on moni Herran pyhä joutunut itkemään maailman vainoa kokiessaan. Ehkä sinäkin olet näin huokaillut, hyvä kuulijani. Jumalan myllyt jauhavat niin kovin hitaasti. 20 vuotta ei ole pitkä aika Herralle, mutta se on pitkä aika meille, jotka odotamme hänen apuaan. Herran vastaus Jeremian parahdukseen kuuluu näin:

Minä olen hylännyt Israelin, en välitä enää kansastani. Olen antanut rakkaani vihollisten käsiin! (12:7).

Tämä lause todistaa, että jossain vaiheessa Jumala saa kyllikseen kanansa luopumuksesta ja hylkää sen vihollisen käsiin. Hänen kärsivällisyytensä on suuri, mutta sillekin tulee lopulta raja vastaan. Tämä pitäisi maallistuneiden lännen kirkkojenkin pitää mielessä.

Jeremian tragedia on Jumalan tragedia pienoiskoossa: hylätyn rakkauden tuska. Jos profeettaa ei ole kuultu, niin ei ole kuultu hänen Herraansakaan. Kyllä Herrallekin on selkä käännetty. Kyllä hänenkin sijaansa on valittu muita uskon ja rakkauden kohteita. Jumala tietää liiankin hyvin omasta kokemuksestaan, miltä Jeremiasta tuolla hetkellä tuntuu. Eikö Herra joudu kokemaan näitä tuskia yhä tänäkin päivänä – myös meidän maassamme ja meidän kirkossamme. Ei kai vain sinun kodissasikin?

Rakastavasta tuntuu kauhealta hylätä rakastettunsa - eikä hän sitä teekään muutoin kuin tämän omaksi parhaaksi. ”Minä olen hylännyt Israelin, en välitä kansastani. Olen antanut rakkaani vihollisten käsiin” (12:7). Herra kutsuu kansaansa yhä rakkaakseen, vaikka joutuukin sen hylkäämään. Viha ja armo taistelevat hänenkin sydämessään.

Synkkä tulevaisuus ja synnintunnustus

Mikä siis oli Jeremian tavallisin itkunaihe? Eivät suinkaan hänen omat surunsa, vaan hänen rakkaan kansansa kohtalo. Juuda ei halunnut uskoa Jumalan sanaa, jonka Jeremia heille välitti. Ihmiset luulivat rahan ja tavaran keräämisen olevan tärkeimmän elämäntehtävänsä. Jeremia taas tiesi, että kaikki Jerusalemiin koottu omaisuus joutuisi muutaman vuosikymmenen kuluttua vihollisten käsiin tai tulen ruuaksi. Katsellessaan kaduilla leikkiviä lapsia hän värähti kauhusta, koska näki sielunsa silmillä heidän tulevan kohtalonsa.

Kaupungin asukkaat nääntyisivät miekkaan, nälkään ja kulkutauteihin. Vihollisen sotajoukko raiskaisi, orjuuttaisi ja tappaisi suurimman osan sen asukkaista ja veisi loput pakkosiirtoon. Ainoa, mikä olisi vielä voinut kääntää Herran vihan pois Juudan päältä, ja antaa sille lisää armonaikaa, olisi ollut suurisuuntainen herätys. Miltä luulette Jeremiasta tuntuneen, kun hänen parannussaarnojaan ei tuossa tilanteessa kuunneltu, vaan niille naurettiin?

Jeremia esittää Jumalalle synnintunnustuksen kansansa puolesta ja puhkeaa taas itkuun. Vai Herrako se on, joka vuodattaa kyyneleitä kansansa kohtaloiden ja maailman kärsimyksen edessä. Itkunsa keskeltä Jeremia kuitenkin vetoaa vielä kerran Jumalan nimeen ja hänen liittoonsa:

- Me tunnemme, että olemme olleet jumalattomia, tiedämme isiemme rikokset. me olemme syntiä tehneet sinua vastaan! Sinun nimeesi me vetoamme – älä heitä meitä pois, älä anna valtaistuimesi kunnian joutua häväistyksi! Muista liittoa, jonka teit kanssamme, älä anna sen raueta! (…) Sinuun me panemme toivomme, sinä olet kaiken luonut
(14:20-22).

Jeremia tunnustaa kansansa synnit me-muodossa. On näet olemassa sellainenkin asia kuin kollektiivinen syyllisyys. Maa voi tehdä ”verivelkaa” tulevien sukupolvien maksettavaksi. Kun kansakunta syyllistyy esimerkiksi sotarikoksiin, kansanmurhaan ja abortteihin, se jättää samalla syyllisyyden taakan lastensa ja lastenlastensa kannettavaksi.

Mutta yhäkin Jeremia vetoaa Jumalan lupauksiin: Älä hylkää meitä nimesi tähden. Liittosi tähden. Uskollisuutesi tähden. Tällainen on oikean profeetan rukous kansansa puolesta.

Jeremia kiroaa syntymäpäivänsä

Herran suuna toimiminen tuntui Jeremiasta niin raskaalta, ettei hän lopulta kestänyt enää, vaan kirosi oman syntymäpäivänsä:

Voi minua, äitini! Miksi synnytitkään minut! Kaikkialla saan aikaan vain toraa ja riitaa. En ole velkaa antanut enkä velkaa ottanut, ja silti kaikki kiroavat minua!

Päivästä päivään Jeremia oli joutunut kantamaan häpeää ja pilkkaa kuin rikollinen. Haukkuja, kritiikkiä, kiroilua, sadattelua vuodesta toiseen - kukapa ei väsyisi? On vielä eri asia saada osakseen asiallista kritiikkiä kuin karkeita kirosanoja. Ja samaa haukkumista oli kaikesta päätellen tiedossa epämääräiseen tulevaisuuteen asti.

Ja nyt Jeremia paljastaa meille salaisuuden. Pääsemme selville, mikä oli se salainen ase, joka auttoi häntä jaksamaan vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen. Eikä vain jaksamaan, vaan myös iloitsemaan kaiken keskellä! Jeremia mainitsee yllättäen sanat ”ilo ja riemu” itkunsa keskeltä? Hänellä siis oli yhä jokin salainen ilo yksinäisellä tiellään, ihmisten kirousten kaikuessa korvissa?

Kun sinun sanasi tulivat minulle, minä ahmin ne. Sanasi olivat minun iloni ja sydämeni riemu. Sinä, Jumala, Herra Sebaot, olet kutsunut minut omaksesi! (15:16).

Niin, Jumalan sana oli profeetan salattu ilon lähde. Raamatun lupaukset tekivät hänet onnelliseksi vainon keskelläkin. Niiden avulla hänestä, herkkänahkaisesta itkuiikasta, oli tullut luja kuin kallio. Sana oli hänen pronssimuurinsa ja rautapatsaansa, joka ei järkkynyt kauheimmallakaan hetkellä.

Niinpä Jeremian elämä olikin elävä todiste tämän Lutherin väitteen paikkansa pitävyydestä: Yksi ainoa Jumalan sana pystyy lohduttamaan meitä enemmän kuin Saatana, maailma ja oma liha ikinä pystyvät meitä murehduttamaan. Yksinäisenäkään Jeremia ei oikeasti ollut yksin. Herra seisoi hänen rinnallaan joka hetki, tunsi hän sen sitten tai ei. Oletko sinä kokenut tämän käytännössä, rakas kuulijani?

Tällaisten ristiriitojen keskeltä ovat siis syntyneet Jeremian valitukset. Ne paljastavat meille profeetan sydämen tuskan ja taistelut. Jeremian itkuvirret ovat kuin kilvoittelun käsikirja. Ne opettavat meitä sanomaan Jeesukselle, mitä todella tunnemme ja ajattelemme. Ne ohjaavat meitä itkemään Herran edessä – ja hänen kanssaan! Ne neuvovat meitä vetoamaan Jumalan liittoon ja hänen lupauksiinsa.

Useimmat itkuvirsistään Jeremia näyttää esittäneen yksityisesti Herralle, jolle hän uskaltaakin sitten paljastaa kaiken heikkoutensa ja kamppailunsa. Joskus saarnan keskeltä kuuluu itkun tyrskähdys, mutta yleensä Jeremia esiintyy ihmisten edessä varmana ja peräänantamattomana.

Me jälkipolvet saamme olla kiitollisia siitä, että Jeremian itkuvirret on kirjoitettu Raamattuun, sillä ne eivät suinkaan ole vähäisin osa hänen sanomaansa. Miten lohdullista meidän onkaan nyt lukea Jeremian kirjan sivuilta, että Herra on ennemmin tai myöhemmin vastannut lapsensa kyyneliin ja antanut sanansa kautta hänelle rauhan. Uskallan ennustaa, että lopun aikojen vainoissa juuri näistä valituksista tulee meille yhä tärkeämpiä samaistumiskohteita ja lohdutuksen lähteitä.

Jeremian yksinäisyys oli Jeesuksen yksinäisyyden ennakkokuva

Jeesus oli yksinäinen koko maallisen vaelluksensa ajan, sillä yksikään ihminen ei häntä ymmärtänyt pohjiin saakka. Eikä hän kuitenkaan ollut yksinäinen, koska Isän rakkaus ympäröi hänet joka hetki. Jeesuksen voima tuli siitä, että hän sai mennä aamuisin vuorelle viettämään aikaa Isänsä kanssa. Mutta Getsemanen puutarhassa alkoi Jeesuksen varsinainen yksinäisyys. Siellä hän joutui luopumaan elämänsä suuresta rakkaudesta. Viimeisen elinpäivänsä Jeesus vietti niin totaalisen yksin, ettei kukaan meistä voi sitä edes kuvitella.

Kolme parhainta ystävää nukkui sikeää unta silloin, kun heidän olisi pitänyt olla valvomassa yhdessä Jeesuksen kanssa. Tuona iltayönä Getsemanen öljypuiden keskellä Jeesus joutui sanoinkuvaamattoman tuskan ja kauhun valtaan. Hän huusi, hän ei pysynyt jaloillaan, vaan heittäytyi maahan. Kysymys oli syvimmästä rakkaussuhteesta, minkä aika ja ikuisuus ovat koskaan tunteneet: Jeesuksen rakkaudesta Isäänsä kohtaan ja Isän rakkaudesta Poikaansa kohtaan. Sen rakkauden menettämistä Jeesus pelkäsi.

Maailma on tuntenut monta ihmistä, jotka ovat tyynesti kestäneet kidutukset ja kuoleman? Eikö Jeesuksella ollut yhtä paljon mielenmalttia ja tahdonvoimaa kuin heillä? Kyllä hänellä oli. Ruumiillisesta kivusta hän olisi selvinnyt sielunvoimiensa ansiosta, mutta rakkauden menetyksen uhka löi häneltä jalat alta. Jeesus tiesi pian joutuvansa helvettiin eli eroon Jumalasta. Hän pelkäsi Jumalan vihaa ja synnin palkkaa. Ei omien syntiensä, vaan meidän syntiemme, jotka hänen syykseen sinä yönä luettiin.

Jeesuksella oli oma tahto, joka ei voinut toivoa hylätyksi tulemista. Kukaan ei voi toivoa sellaista, ei ihminen eikä Jumala. Koskaan, koskaan ei Jeesus voinut toivoa sitä, että Isä hylkäisi hänet. Mutta rukoustaistelunsa aikana hän valitsi kuitenkin Isänsä tahdon ja luopui omastaan. Jeesus ei voinut sanoa: Jumalan tahto on minulle paras vaihtoehto. Ei, Jumalan tahto oli hänelle tässä tilanteessa pahin vaihtoehto - mutta meille paras.

"Ota minulta tämä malja pois", rukoili Jeesus hien vuotaessa otsalta veripisaroiden tavoin. Jumalan vihan malja sisältää kaiken sen pahuuden, mitä ihmiskunta historiansa aikana on tehnyt. Ja nyt Jeesuksen piti nostaa huulilleen pikari, johon oli kaadettu kaikki maailman saasta. Maljan juominen tarkoitti sitä, että hän ikään kuin imisi maailman synnit itseensä ja suostuisi tulemaan hylkiöksi Isänsä silmissä. Siihen tyytyminen oli niin vaikeaa, että Jeesuksen otsalta tippui kylmässä yössä verenvärinen hiki. Jos sinä olet joskus joutunut hylätyksi, niin tiedät ehkä vähän siitä taistelusta, joka Jeesuksen sydämessä riehui tuona yönä. Vapahtajan oli valittava joko rakkautensa Isään tai rakkautensa sinuun. Molempia hän ei voinut valita. Jos hän olisi kieltäytynyt maljasta, joka sisälsi sinun syntiesi saastan, ei taivaan ovi olisi koskaan auennut edessäsi.

Jeesus ei ollut olosuhteiden uhri - Getsemanessa hän valitsi sen, mitä hänelle tapahtui. Vapahtaja suostui edeltäkäsin siihen eron tuskaan, joka häntä sinä yönä ja seuraavana päivänä odotti. Hän taisteli taistelunsa Getsemanessa, voitti itsensä ja oli sen jälkeen rauhallinen ja tyyni aina kuolemaansa asti. Itse asiassa Jeesus oli ainoa rauhallinen ihminen koko pitkäperjantain hullunmyllyssä.

Mutta Getsemanessa Jeesus valitsi sinut, vaikka tiesi, mitä se hänelle maksaisi. Voitko sinä enää tämän jälkeen epäillä hänen rakkauttaan? Voitko pelätä sitä, että tämä Vapahtaja sinut joskus jättäisi yksin? Ei, sitä hän ei voi tehdä. Hän tulee luoksesi Sanassa ja ehtoollisessa yhä uudelleen. Hän pitelee kädestäsi vaikeimmalla hetkellä ja myös silloin, kun sinun on kuljettava kuoleman rajan yli.