Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.



Tarvitseeko Jumala nimensä puolustamista? 25.9.2020

(Tämä juttu on otettu kirjastani Ihmisen käyttöohjeet, sen kolmannesta painoksesta, joka ilmestyy vuonna 2021.)

Yhä kiristyvät vihapuhelait kieltävät vähemmistöjen mielen pahoittamisen. Kristinuskon Jumala on sen sijaan tässä suhteessa vapaata riistaa — häntä saa Suomessa pilkata miten paljon tahansa ilman rangaistuksen uhkaa. Ja kuitenkin kolmas käsky sanoo: "Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu." (2. Moos. 20:7.)

Yleinen kielitiede opettaa meille, että sanojen merkitys riippuu paljolti siitä asiayhteydestä (kontekstista), missä niitä käytetään. Jos asiayhteys muuttuu, myös sanan merkitys muuttuu. Esimerkiksi sana "hullujenhuone" oli alun perin ihan neutraali ilmaus. Se tarkoitti paikkaa, missä mielisairaita hoidettiin. Mutta koska entisajan hullujenhuoneet olivat mitä olivat, alkoi itse sanakin vähitellen saada huonon kaiun. Se piti muuttaa "mielisairaalaksi". Nykyään puhutaan "mielenterveysyksiköstä" tai "mielenterveyshoitokodista".

Itse olin joutua identiteettikriisiin, kun etunimeni alkoi esiintyä lehdissä 80-luvulla Iranin ja Irakin sodan yhteydessä. "Mailis" tarkoittaa näet arabiaksi "huonetta", mutta sitä käytetään myös Iranin eduskunnan nimenä. Koska olen saanut pitää etunimen itselläni niin tarkkaan, etten ole tavannut kaimojakaan kuin kerran kymmenessä vuodessa, aiheutti nimeni uusi käyttötapa minulle pienoisen kriisin. Pelkäsin, että kuullessaan nimeni ihmiset muistaisivat ensimmäiseksi Iranin ajatollahit!

Antaessaan meille kolmannen käskyn ja asettaessaan sen dekalogin alkupäähän Jumala tahtoi tehdä pyhän nimensä ympärille aidan. Sanojen "Jumala, Herra, Jeesus, Kristus" oli määrä tuoda ihmisten mieliin juuri se merkitys, jonka Raamattu niille antaa, ei jotakin väärää assosiaatiota tai kirosanaa. Jumala tiesi, että ihmiskunta tulisi aina tarvitsemaan hänen nimeään pelastuakseen. Seuraukset olisivat kohtalokkaat, jos hänen nimensä merkitys vääristyisi ihmisten mielissä.

Monessa kristityssä maassa Jumalan nimeä onkin suojeltu lainsäädännöllä, niin myös Suomessa 90-luvulle saakka. Jumalanpilkkalain laatijat ottivat vakavasti sen uhkauksen, joka liittyy toiseen käskyyn: "Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu." Näin kuvaa Luther Jumalan pilkkaamisen seurauksia: "Siksi saammekin palkaksemme, mitä olemme ansainneet: ruton (huomatkaa, ruton!), sodan, nälänhädän, tulipalot, tulvat, pahantapaiset vaimot, lapset ja palvelusväen sekä kaikenlaista muuta vahinkoa. Mistä muusta voisi kaikki tämä surkeus olla peräisin?" Aika hätkähdyttävä lista meidänkin aikanamme: että siis sota, pandemia, ilmastonmuutos ja kuriton nuoriso voisivat olla kolmannen käskyn rikkomisen seurausta.

Muistan hyvin sen ajan 70-luvulla, kun jumalanpilkkalaki nousi maassamme keskustelunaiheeksi. "Jumala ei tarvitse nimensä puolustajaa", julistivat silloin monet kirkonmiehet kuorossa tämän maailman kanssa. Ei tarvitsekaan. Hänen nimensä pysyy kyllä pyhänä taivaassa iankaikkisesti, väänsimmepä me täällä maan päällä siitä millaista vitsiä tahansa. Mutta kysymys onkin siitä, tarvitsemmeko me lakia, joka suojelee Jumalan nimeä pilkalta täällä meidän keskuudessamme. Onko meillä varaa antaa hänen nimensä merkityksen muuttua omissa korvissamme ja nousevan polven korvissa?

On kansamme elämän ja kuoleman kysymys, pitääkö se Jumalan nimen pyhänä, vai vetääkö sen tuon nimen lokaan. Herra ei näet todellakaan jätä rankaisematta sitä kansakuntaa, joka hänen nimensä turhaan lausuu.



Edelliset