Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.



Naisen alamaisuus, osa 2/3 (4.3.2020)

Profetoiminen. Mitä tarkoittaa naisen alamaisuus kristillisessä seurakunnassa? On tärkeää huomata, että alkukirkko kulki itsenäisesti omaa tietään, kun oli kysymys naisen panoksesta seurakunnan toiminnassa. Synagogassahan nainen ei saanut avata suutaan, ei lukea tekstejä, eipä edes rukoilla ääneen. Itse asiassa juutalaisten naisten ei ollut pakko osallistua sapattijumalanpalveluksiin ollenkaan. Tuon ajan pakanauskonnoissa oli taas tavallista, että naiset toimivat papittarina ja jumaliensa sanomien välittäjinä.

Korinttilaiskirjeestä löytyy omituinen ristiriita: ensin Paavali mainitsee itsestään selvänä asiana, että naiset profetoivat ja rukoilevat seurakunnan kokouksissa (1. Kor. 11:5), mutta parin luvun päässä hän antaakin heille puhekiellon (1. Kor. 14:34). Molemmat asiat samassa kirjeessä!

Tiedämme, ettei apostoli ollut tyhmä mies, eikä hänen logiikassaan ollut mitään vikaa. Tiedämme senkin, etteivät hänen kirjeensä ole vain hänen omaa sanaansa, vaan samalla myös Jumalan erehtymätöntä Sanaa. Jos emme tahdo heittää Paavalin kirjeitä (ja sitä myöten vähitellen koko Raamattua) "aikaansa sidottuna" roskakoppaan, on meidän yksinkertaisesti mietittävä, miten tämä näennäinen ristiriita on selitettävissä.

Naiset siis profetoivat alkuseurakunnassa. Profetian esikuvat löytyvät Vanhasta testamentista. Esimerkiksi Jeremian saarna Jerusalemin temppelin portilla oli profetia (Jer. 7-11), mutta meidän päivinämme tuollaista puhetta nimitettäisiin raamattutunniksi. Vanhan liiton aikana profetoimisen lahja oli vain harvojen miesten ja parin kolmen naisen erityisoikeus.

Naiset näyttävät esiintyneen profeettoina pelastushistorian käännekohdissa. Mirjam kirjoitti Raamatun ensimmäisen psalmin exodusta juhlistaakseen. Tuomarien ajan ahdingon keskellä runoili Debora voittolaulun, jossa ennustetaan Herran eskatologinen voitto vihollisistaan. Hanna sepitti kiitosvirren ja ennusti kuninkuuden (ja Kuninkaan) tulon. Hän oli muuten ensimmäinen henkilö koko Raamatussa, joka osasi muotoilla ristin teologian sanoiksi. Hulda ennusti pakkosiirtolaisuutta – ja opetti miestä, jopa itse kuningasta.

Kun siirrytään Uuden testamentin puolelle, ilmestyy Jeesuksen syntymää juhlistamaan kokonaista kolme naisprofeettaa: Maria (jo toinen naispuolinen ristin teologi!), Elisabet ja Hanna. Helluntain tekstissä kerrotaan, miten nuoret tytöt ennustavat, ja Henki vuodatetaan myös palvelijatarten päälle (Apt. 2:17-18). Myöhemmin Luukas mainitsee diakoni Filippoksen neljä tytärtä, jotka toimivat profeettoina Kesarean seurakunnassa (Apt. 21:8-9). Paavalikin antaa kuin ohimennen ymmärtää, että naisten profetoiminen oli yleistä koko kristillisessä kirkossa (1. Kor. 11:5-16).

Itse asiassa Paavali pitää profetoimista yhtenä parhaimmista armolahjoista ja neuvoo kaikkia kristittyjä sitä tavoittelemaan (1. Kor. 14:1-). Hänen mukaansa profetia ei ole vain jotain hurmospuhetta tai tulevaisuuden ennustelua, vaan ennen kaikkea kuulijoiden rakentamista, kehottamista ja lohduttamista (14:3). Profetoiva rakentaa armolahjansa kautta seurakuntaa (14:4). Profeetallinen julistus on merkkinä uskoville, mutta myös ei-uskovien sydämen salaisuudet paljastuvat (14:22-25). Profetian päämäärä on, että uskovat saisivat opetusta ja rohkaisua (14:31). Kaikki – siis myös naiset – saavat profetoida vuorollaan, mutta vain yksi tai kaksi yhdessä jumalanpalveluksessa (14:29-31).

Näistä lainauksista käy ilmi, että profetoiminen tarkoittaa Uudessa testamentissa ennen kaikkea elävää julistusta, joka rakentaa, kehottaa ja lohduttaa kuulijoitaan, mutta myös opettaa ja rohkaisee heitä. Profeetalliseen julistukseen sisältyy usein sen "ennustaminen", mitä seurauksia tietystä synnistä tulee kansakunnan, kirkon ja yksityisen ihmisen elämään. Muunlainen tulevaisuuden ennustaminen on vain yksi pieni profetian alalaji.

Profeetan tehtävän ohella myös diakonin virka oli naisille avoin alkukirkossa; sen todistaa Foiben esimerkki (Room. 16:1). Paavali kutsuu häntä diakoniksi, ja maskuliinimuodossa vielä. Diakonit saivat hoitaa myös julistustehtäviä.

Miksi pää piti peittää? Naisten profetoimiselle Paavali asettaa vain yhden ehdon: heidän on tehtävä se pää peitettynä (1. Kor. 11:1-16). Miehet puhuivat pää paljaana, mutta naiset peittivät päänsä. Tämän tavan oli määrä osoittaa sitä, että mies on Kristuksen alainen seurakunnan johtaja ja nainen hyväksyy alamaisuus-periaatteen. Tapa oli saatu juutalaisilta ja siihen liittyi myös kulttuurillisia piirteitä. Naimisissa olevan naisen hiusten näkeminen oli juutalaisille samanlainen pahennus kuin se on hurskaalle muslimille vielä tänäkin päivänä. Toiseen maailmansotaan asti pitivät esimerkiksi Puolassa jumaliset juutalaisrouvat päässään peruukkia. Naimattomia naisia ei huivisääntö koskenut, toisin kuin myöhemmin muslimimaailmassa.

Jakeessa 1. Kor. 11:10 sanotaan, että naisella on oltava päässään eksousia, "auktoriteetti". Sana on käännetty "vallanalaisuuden merkiksi" tai "naisen arvon merkiksi" – miksei sitä voitaisi kutsua myös "naisen siviilisäädyn merkiksi". Huntu oli merkkinä siitä, että tietty nainen oli naimisissa ja siis jonkun miehen oma ("kunnia", vrt. jae 7). Jollakin tavalla joka kulttuurissa on ilmaistava, kuuluuko joku nainen jollekulle miehelle vai onko hän vielä vapaa. Meidän kulttuurissamme ei huivi enää osoita naisen siviilisäätyä, sen osoittaa vihkisormus. Japanissa siviilisääty voitiin ennen vanhaan päätellä naisen kimonon hihojen pituudesta. Nyt sielläkin vastaavana merkkinä toimii vihkisormus.

Tärkeää on huomata, miten Paavali perustelee pään peittämisen. Päähineestä ja pitkästä tukasta puhuessaan hän näet päätyy sanomaan: "Päättäkää itse – mutta meillä ei ole sellaista tapaa..." (1. Kor. 11:13,16). Tässä on siis kysymys "tavasta". Kefalee-struktuuri vahvistetaan, mutta sen merkistä ei tehdä kaikkia aikoja ja kaikkia paikkoja koskevaa lakia. Kirjeen lukijoille jää tietty liikkumisvapaus ja oikeus tehdä itse oma ratkaisunsa. Monessa maassa naiset peittävät yhä päänsä jumalanpalveluksen aikana. Asia, jota pään peittäminen symbolisoi, onkin tärkeä. Kristilliselle kirkolle jää kuitenkin oikeus noudattaa tässä kohden muitakin tapoja.

(jatkuu)



Edelliset