Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.



Mikä on elämän tarkoitus? (10.2.2020)

Ote Osakan opiskelijasihteerin päiväkirjasta 22.6.1986

Osakan vieraiden kielten yliopiston raamattupiiriin ei tullut ketään. Ei sitten yhtään sielua. Minua harmitti. Turhaan olin matkustanut kahdella junalla ja yhdellä bussilla koko pitkän matkan kotoani Osakan toiselta laidalta. Turha reissu veisi minulta koko päivän. Ei auttanut kuin palata tyhjin toimin pysäkille – mutta bussipa ei ollutkaan siellä. "Eikö bussi lähdekään tästä?" kysyin eräältä opiskeli­jatytöltä, joka sattui tulemaan paikalle juuri silloin. "Se lähtee tuolta mäen alta. Meidän pitää juosta, aikaa on vain minuutti", vastasi tyttö.

Niin me sitten juoksimme yhdessä toiselle pysäkille ja aloimme jutella keskenämme. Bussi oli myöhässä; koko Osakassa vallitsi sinä päivänä kauhea ruuhka. Jatkoimme juttua ensin linja-autossa ja sitten junassa. Meillä oli aikaa tunti. Tutustun kyllä helposti vieraisiin ihmisiin, mutta harvoin ihan näin helposti. Tyttö – Shimata-san nimeltään – oli vieraiden kielten opiskelija, joten minä en ollut ensim­mäinen ulkomaalainen, jonka kanssa hän jutteli.

Käsittelimme ensin kielet ja opiskelun ja Suomen ja viimeaikaiset elokuvat (yhteinen harrastus!). Kun selvisimme bussista junaan ja löysimme itsellemme vierekkäiset istumapaikat, siirryimme puhumaan kristinuskosta. Shimata-san ei tiennyt siitä juuri mitään. Hänellä ei ollut ainuttakaan kristittyä ystävää, eipä edes tuttavaa, eikä hän ollut koskaan käynyt kristillisessä tilaisuudessa. Gideonien Uuden testamentin hän oli sentään saanut käsiinsä yliopiston portilla.

Kerroin, miten minulta itseltäni katosi lukioaikana elämän tarkoitus ja moraalin perusta. "Minun tilanteeni on ihan sama", huokasi Shimata-san surullisin kasvoin. "En tiedä, miksi elän, eikä ole ketään, joka osaisi sen minulle kertoa. Yksin joudun vatvomaan näitä kysymyksiä. Viimeksi olen ajatellut, että ehkä elän mahdollisten lasteni tähden, jättääkseni jälkeeni jotain pysyvää. Niin, enkä tiedä sitäkään, miksi minun pitäisi elää sen moraalin mukaan, jota vanhempani edustavat, eikä sen, jonka mukaan opiskelutoverini elävät."

Kerroin, että näihin kysymyksiin olen itse saanut vastauksen kristinuskosta. "Mikä sitten on elämän tarkoitus?" kysyi tyttö. "Se, että saa olla Jumalan rakkauden kohteena ja saa levittää sitä rakkautta muillekin. Toisin sanoen: saa tehdä hyvää toisille ihmisille." vastasin. "Millainen kristinuskon Jumala sitten on?" jatkoi Shimata-san kyselyään. Sitä kysymystä minulle ei ollut esittänyt yksikään japa­nilainen sitä ennen.

"Hän on luonut koko maailmankaikkeuden ja kaikki ihmiset, sinutkin. Ja hän tuli itse ihmiseksi ja otti kärsiäkseen meidän ihmisten pahuuden rangaistuksen, sinunkin. Jumala puhuu meille, voimme kuulla hänen äänensä Raamattua lukiessamme. Koetapa sinäkin sitä konstia. Ja sitten voit puhua hänelle ihan mitä haluat ja ihan milloin haluat. Rukoile vaikkapa näin: 'Jumala, jos olet olemassa, niin näytä se minulle!'" Näin neuvoin, ja nuori nainen imi itseensä jokaisen sanani. Neuvoin myös, mistä kohtaa Uutta testamenttia kannattaa ruveta lukemaan: Jeesuksen elämänkerrasta, mieluiten Markuksen evankeliumista.

Juusoon asemalla erosimme miltei haikein mielin. Sain tytön osoitteen, joten voin lähettää hänelle jonkin kirjan tai kasetin. Sinä iltana rukoilin tällaisen rukouksen: "Jeesus, sinä rakastat Shimata-sania. Sinä olet kuollut hänenkin puolestaan. Sinä lähetit hänet bussipysäkille samaan aikaan minun kanssani. Anna tuon tytön kuulla äänesi, kun hän avaa Uuden testamenttinsa! Anna hänen löytää kristillinen kirkko, jossa hän voi ruveta käymään. Anna hänen pelastua ja päästä iankaikkiseen valtakuntaasi. Aamen." Ehkä tämä oli ensimmäinen rukous, jonka kukaan on koskaan Shimata-sanin puolesta rukoillut.

Ja samalla minä ymmärsin, miksi Osakan vieraiden kielten yliopiston raamattupiiriin ei sinä päivänä ollut tullut yhtään ainutta opiskelijaa.



Edelliset