Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.


Otteita päiväkirjasta 1: Kuperkeikka (23.10.2019)

4.8.1977. "Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." Olen vielä hengissä ja ehjä. Minä en kuollut tänään, kun auto ryöstäytyi tieltä ja teki häränpyllyn katolleen tien oheen. Eikä kahdelle sisarellenikaan käynyt mitenkään, vaikkei heillä ollut edes turvavöitä.

Kuski-sisko (21 v.) ajoi. Meillä oli kiire linja-autolle, jolla hänen piti lähteä Kuopioon kouluun. Hujasen mäen alla auto ryöstäytyi käsistä kurvissa pehmeällä hiekalla ja heittelehti noin sata metriä tien laidasta laitaan. Kukaan meistä ei huutanut, mutta minä sanoin ääneen: "Auta nyt meitä, rakas Taivaan Isä!" "Siihen rukoukseen yhdyin kyllä sydämeni pohjasta", myönsi Pikku-sisko (16 v.) jäljestäpäin, vaikka yleensä ei uskonnollisia asioita järin paljon kommentoikaan.

Sitten: tieltä pois, kivi eteen, äkkipysäys ja 180 asteen lento kiven yli katolleen. Taivaan Isä auttoi — kiven takana oli juuri sopiva kuoppa, johon auton kori mahtui, ja takapellin alla toinen kivi! Auto ikään kuin keikkui kahden kiven varassa, niin ettei kori mennyt lyttyyn ja katkaissut meiltä niskaa.

Hiljaisuus ja pimeys pitkien horsmien keskellä. Kolmet silmälasit kadoksissa auton alla. "Tytöt, miten teille kävi?" kysyi sairaanhoito-oppilas ääni vapisten. "Olen kunnossa", vastasi Pikku-sisko. "Sama täällä", jatkoin minä, turvavöissä kumollaan olevassa autossa maan ja taivaan välillä roikkuen.

"Entäs jos tämä syttyy tuleen", pelästyin tajutessani, ettei ulos olisi helppo päästä. Kuski-sisko löysi virta-avaimen ja sammutti moottorin, joka vielä kävi. En saanut itseäni turvavöistä irti, ja Kuski-sisko oli muuten vain shokin vallassa. Pikku-sisko hakkasi paksukorkoisella kengällään takaikkunaa, joka irtosi kokonaisena. Siitä aukosta hän sitten ryömi ulos ja läksi toinen kenkä jalassa toinen kädessä juosten apua etsimään.

Lopulta onnistuin irrottautumaan turvavöistäni, tai Kuski-sisko ne oikeastaan aukaisi. Silmälaseja ei vieläkään löytynyt mistään. Ryömimme ulos takaikkunasta. Kuski-sisko istuutui auton viereen ja puhalsi kamalan itkun: "Nyt minä romutin isän auton, voi miksen minä antanut Mailiksen ajaa... En lähde enää ollenkaan kotiin!" "Älä itke", minä nyyhkytin vastaan. "me ollaan kaikki hengissä, älä itke!"

Paikalle alkoi kerääntyä väkeä. Ensimmäiseksi tuli läheisen talon isäntä, joka oli kuullut ryminän. Seuraavaksi ajoi ohi — kuinka ollakaan — veljemme lääketieteen opiskelija, tunnisti isän auton ja juoksi hädissään ylös mäkeä katsomaan, miten meille on käynyt.

Vähitellen selvittiin kotiin. Kun isä vuorostaan tuotiin katsomaan katollaan makaavaa Opelia, hän kiitti Jumalaa siitä, ettei meille tullut kolmia hautajaisia. Rahallista puolta isä ei näyttänyt murehtivan vähääkään.

Minulla on tehtävä. Jumala ei antanut minun kuolla vielä — siispä minulla täytyy olla jokin tehtävä. Saan elää ja hengittää vielä. Saan lähteä Japanin kielikouluun (minne en oikeastaan olisi halunnut lähteä). Kiitos sinulle, rakas Taivaan Isä. Sinä autoit, sinä pelastit, sinä sait minut vakuuttuneeksi elämän mielekkyydestä (mitä olen epäillyt pitemmän aikaa). Kiitos siitä, että asetit myös teini-ikäisen Pikku-siskoni kutsusi eteen.


Edelliset