Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.




Amos Oz ja suomalaiset lähetit (5.1.2019)

Viime vuoden loppupuolella kuoli kuuluisa israelilainen kirjailija Amos Oz, jolle oli povattu Nobelin palkintoakin. Vuosia sitten luin hänen muistelmansa. A Tale of Love and Darkness, joka kyllä sittemmin suomennettiinkin. Kirja kertoo Ozin lapsuudesta 40-luvun Jerusalemissa ynnä hänen sukujuuristaan Euroopassa. Takakannessa sanotaan: "Jos sinulla on enää kaksi päivää elinaikaa ja mahdollisuus tehdä vain yksi ainoa asia, niin lue tämä kirja. Et tule katumaan!"

Löysin Amos Ozin muistelmista suorastaan uskomattoman jutun: kirjailija nimittäin kehui kaksi suomalaista lähetyssaarnaajaa maasta taivaaseen käyttäen siihen kuusi kirjansa sivua. En ollut uskoa silmiäni: juutalainen, maailmankuulu kirjailija ylistämässä kristillisen kirkon lähetyssaarnaajia – koko sanahan on Israelissa mitä hirvein haukkumasana.

Oz kertoo, miten kaksi suomalaista naista, Aili Havas ja Rauha Moisio jäivät piiritettyyn Jerusalemiin Israelin itsenäisyyssodan aikana v. 1948. He olivat Ozin perheen naapureita. "Nuo kaksi lähetyssaarnaajaa eivät lähteneet pois Jerusalemista, koska heillä oli voimakas tunne, että heitä tarvittiin siellä (a strong sense of mission). Itse Vapahtaja näytti antaneen heille tehtäväksi vahvistaa piiritettyjen mielialaa ja auttaa vapaehtoisina sairaalassa. Heidän mielestään jokaisen kristityn velvollisuus oli yrittää sovittaa sitä, mitä Hitler oli tehnyt juutalaisille – ja mieluummin teoilla kuin sanoilla."

Naiset kulkivat pommitusten keskellä jakelemassa ruokaa ja vitamiineja naapuruston lapsille. He siteerasivat lohdullisia lupauksia profeetoista, seisoivat henkensä kaupalla jonottamassa vettä toisten puolesta jne. Jotkut ortodoksijuutalaiset sylkivät Ailin ja Rauhan jalanjälkiin, mutta nämä eivät siitä loukkaantuneet.

Oz jatkaa: "Kerran keräsin rohkeuteni ja kysyin Aili-tädiltä: 'Kuka se Jeesus oikein oli?' Tädin huulet värähtivät, kun hän sanoja hakien selitti, että Jeesus elää yhä vieläkin, ja hän rakastaa meitä kaikkia – aivan erityisesti niitä, jotka halveksivat ja pilkkaavat häntä – ja jos minäkin antaisin sydämeni täyttyä rakkaudella, hän tulisi sinne asumaan ja toisi tullessaan kärsimystä, mutta myös suurta onnea, ja että onni oikeastaan säteilisi juuri siitä kärsimyksestä." Tällaisena Amos Oz siis muistaa kuusikymmentä vuotta sitten kuulemansa vastauksen kysymykseen, kuka Jeesus oli.

9-vuotias Amos teki saman kysymyksen myös juutalaiselle sedälleen, joka oli tutkinut Jeesus Nasaretilaista ja kirjoittanut hänestä kirjankin. Kirjailija jatkaa suunnilleen näin: "Sedän vastaus oli täysin erilainen kuin Aili-tädin, enkä minä tiennyt, miten saisin nuo kaksi Jeesusta sopimaan yhteen. Sedän Jeesus oli jyrkkä ja taistelunhaluinen, Aili-tädin Jeesus taas täsmälleen päinvastainen: hänhän rakasti erityisesti syntisiä ja niitä, jotka häntä pilkkasivat."

Amos Oz näki vanhat lähetyssaarnaajattaret vielä kerran käydessään Helsingissä jonkin varhaisen kirjansa julkistamistilaisuudessa. Vanhat tädit köpöttelivät puolisokeina kepin kanssa treffeille, mutta millainen rakkaus heistä huokuikaan Amosta kohtaan! He lahjoittivat kuuluisalle kirjailijalle Raamatun hepreaksi & suomeksi. Jos Ozia on uskominen, niin tuo lahja vedettiin esiin siitä samaisesta kassista, josta vuonna 1948 oli jaeltu vitamiineja piiritetyn Jerusalemin lapsille.

Vanhat naiset sanoivat viimeisen tapaamisen yhteydessä myös kauniita ja sovinnollisia sanoja Ozin kuolleista vanhemmista. Amoksen äiti-parka oli tehnyt itsemurhan, kun poika oli 12-vuotias. Nainen oli masentunut, ja oliko se nyt mikään ihme, sillä natsit olivat tappaneet yli 20000 juutalaista hänen syntymäkaupungistaan.

Aili Havas toimi lastenkodin johtajattarena Israelin itsenäisyyssodan aikana. Hän kertoo itse Jerusalemin piirityksestä kirjassaan Työkenttäni Israel (SLS 1959, ss. 239-246). Noilta sivulta pääsemme selville, mistä nuo salaperäiset vitamiinit olivat peräisin:

"Levottomuuksien kiihdyttyä talvella 1948 oli jokaiselle Jerusalemissa asuvalle selvää, että ruuasta tulisi ennen pitkää huutava puute. Kuka suinkin voi, osti ruokatavaraa varastoon pahan päivän varalle. Meillä ei ollut silloin rahaa, millä ostaa. Saatoin vain sanoa: 'Kyllä sinä, hyvä Jumala, tiedät, missä kolkassa Jerusalemia me olemme ilman varastoja.'

Kun puodit olivat ruokatarpeista tyhjät, sain rahalähetyksen ja ihmettelin, oliko Jumalan kassanhoitaja erehtynyt. Sain jostakin ostaa säkillisen papuja, mutta ne olivat niin kovia, ettei niitä jauhettunakaan saanut pehmenemään. Sain hiukan jauhojakin, mutta ne olivat täynnä hiekkaa. Ei terveys sellaisella ruualla olisi kestänyt. Mutta Jumalalla oli 'kaarneensa'. Eräänä päivänä tuli Hannah H. luokseni kysymään, halusinko hankkia vähän sokeria ja riisiä varastoon, hän ehkä voisi vielä saada autollaan vanhasta kaupungista. Tietysti halusin. Illalla Hannah ajoi autollaan pihaamme. Siellä oli säkillinen riisiä ja toinen sokeria sekä muutamia makaronipaketteja. Seuraavana päivänä vanhaan kaupunkiin ei ollut enää menemistä. Ei Jumalan kassanhoitaja erehtynyt eikä myöskään hätäillyt.

Vähän myöhemmin tuli Signe E. ruotsalaiselta koululta kertomaan, että hänen täytyi lähteä kaupungista. Heille oli soppakeittiön varastoon jäänyt laatikollinen maitopulveria ja jotakin muuta ruokatavaraa. Saisin ne, jos voisin tulla autolla hakemaan. Sain erään juutalaisen ystäväni uskaltautumaan autolla sinne ei-kenenkään-maalle. Signe täytti automme sänkyvaatteilla, ja maitopulveri, jota saimme, oli parasta australialaista laatua. Hän pyysi tulemaan seuraavana päivänä, mutta silloin pääsy oli jo mahdotonta. Ostin lisäksi hiukan vitamiineja, ja niin saimme kiittää Jumalaa siitä, ettei sodan takia kasvaneen perheemme tarvinnut nousta kertaakaan nälkäisenä ruokapöydästä.

Muutaman kerran sain jonkin Raamatun sanan vietäväksi jollekulle juutalaiselle ystävälleni. Sodan jälkeen he tulivat siitä kiittämään. He olivat saaneet sen juuri silloin, kun tilanne oli epätoivoisin. Sana oli antanut heille uutta rohkeutta.

Me muutamat kristityt, jotka olimme jääneet Israeliin sen vaaran hetkellä, saimme kokea nyt suurta hyväntahtoisuutta ja ystävyyttä sekä hallituksen että yksityisten ystäviemme taholta. Kaikki iloitsivat, että olimme jääneet maahan. Saimme joulukuusenkin sotaväeltä lahjaksi." Tähän asti Aili Havas.

Vaikka Aili Havas ja Rauha Moisio eivät olisi tehneet koko elämänsä aikana mitään muuta kuin pysyneet piiritetyssä Jerusalemissa vuonna 1948, niin siinä olisi ollut heille tarpeeksi elämäntehtävää. Ja vaikka Aili ei olisi todistanut Jeesuksesta kenellekään muulle kuin tuolle yhdelle ainoalle pikkupojalle, sekin olisi ollut tarpeeksi. Sen parempaa muistomerkkiä hän ei olisi voinut saada kuin kuusi sivua epäitsekkään rakkauden kuvausta tuollaisen kirjailijan teoksessa kuin Amos Oz on. Nyt noiden naisten rohkeudesta ja rakkaudesta tietää koko Israel, vieläpä koko maailma, ja kunnian siitä saa Jeesus. Halleluja!

Miten lohdullisen sanoman tuo kirja sisältääkään jokaiselle lähetystyöntekijälle: kylvämämme siemen säilyy vuosikymmeniä ihmisten sydämessä. Jumalan Sana ei katoa koskaan – ei myöskään Jumalan rakkaus. Eivät nuo kaksi suomalaista lähettiä olisi voineet kuvitella hurjimmissa unelmissaankaan, että heidän rakkauden tekonsa huudettaisiin kerran katoilta koko maailman kuulla ja vieläpä Israelissa, jossa kristillinen kirkko on niin kipeästi positiivisen mainoksen tarpeessa.

Amos Oz kuuluu muuten niihin Israelin rauhanaktivisteihin, joiden mielestä maa ja myös Jerusalem on jaettava juutalaisten ja palestiinalaisten kesken, jotta saataisiin aikaan pysyvä rauha.



Edelliset