Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.



Jeremia, osa 10/10: Profeetan kuolema (29.11.2018)

Miten Jeremian elämä loppujen lopuksi päättyi, sitä ei kukaan tiedä varmaksi. Perimätiedon mukaan juutalaiset kivittivät hänet viidentenä vuonna Jerusalemin valloituksen jälkeen (582 eKr.) Egyptissä, jonne hänet oli väkisin viety. Oli miten oli, loppunsa lähetessä vanha profeetta näki varmasti sielunsa silmillä sen vanhurskaan verson, josta hän oli ennustanut, ja joka tulisi hallitsemaan kuninkaana uudessa Jerusalemissa. Hän näki uuden liiton ihanuuden, hän näki Jumalan kansan, joka oli saanut uuden sydämen. Siksi hänen viimeisiä hetkiään ei leimannut pettymys ja masennus, vaan tulevaisuuden toivo.

Varmaa on, että kuolema oli Jeremialle voitto. Sota oli hänen kohdaltaan nyt sodittu. Taistelu perkeleen, maailman, oman kansan ja oman lihan kanssa oli päättynyt. Viimeiset itkut oli itketty. Uuden Jerusalemin portilla seisoisi Herra itse "nenäliina kädessään", valmiina pyyhkimään viimeisetkin kyynelet uskollisen palvelijansa silmistä. Ja tuolla helmiportilla saisi Jeremia kuulla sen kiitoksen sanan, jota vaille hän täällä maan päällä oli jäänyt: "Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule Herrasi ilojuhlaan!" (Matt. 25:21).

Jeremia ei ollut saanut elämänsä aikana montakaan ruusua; risuja sen sijaan hänelle oli sadellut runsaasti. Mutta eivätkö nuo kaksi sanaa Jeesuksen suusta – Hyvin tehty! – korvaakin satakertaisesti kaikki aikalaisten haukut! Vai kumpi on mielestäsi tärkeämpää, hyvä lukijani: sekö että ihmiset kehuvat sinua täällä maan päällä, vai sekö että Herra kehuu sinua kerran taivaan portilla? Usein näitä kehuja on mahdoton yhdistää.

Joku voi nyt sanoa, että vanhan profeetan kuolema oli yhtä negatiivinen kuin hänen elämänsäkin. Mitä sillä oli voitettu? Paljonkin! Vehnänjyvä oli pudonnut maahan ja kuollut, mutta sen jälkeen se kantoikin runsaasti hedelmää. Jeremian jäljelle jättämä kirjakäärö ikään kuin heräsi eloon hänen kuolemansa jälkeen.

Vanhan profeetan luut haudattiin orjuuden maan multiin. Patriarkat olivat huolehtineet siitä, että heillä oli hautapaikka Kanaanin maassa. Joosef oli vannottanut veljiään, että hänen maalliset jäännöksensä piti viedä takaisin luvattuun maahan. Jeremialla ei sitä mahdollisuutta ollut. Mutta viimeisen pasuunan soidessa toteutuu hänenkin kohdallaan tämä Jumalan sana: "Egyptistä minä kutsun poikani." Jeremian ruumis ei jää orjuuden maan multiin ikuisiksi ajoiksi.

Ja uudessa Jerusalemissa saa Jeremia kokea monta jälleennäkemisen iloa. Siellä odottavat häntä uskova kuningas Josia ja ehkä jotkut hänen jumalattomista pojistaankin, jos nämä olivat tehneet parannuksen Babylonian vankityrmässä. Siellä odottaa myös opetuslapsi Baruk ja – uskaltaisikohan niin suurta armon ihmettä toivoakaan – ehkä jopa Babylonian suurkuningas Nebukadnessar, joka oli kiinnostunut juutalaisten Jumalasta Jeremian ja Danielin toiminnan kautta.

Kun Jeesus kuoli, oli tilanne suunnilleen sama kuin Jeremian kuollessa: hänen asiansa näytti tuhoon tuomitulta. Kannattajia oli molemmilla yhtä vähän – tai Jeesuksella vielä vähemmän: vain yksi ristillä riippuva rosvopäällikkö. Ja kuitenkin he voittivat, Jeremia ja Jeesus. Jeremia jäi hautaan odottamaan vanhurskasten ylösnousemusta, mutta Jeesus nousi voittajana kuolleista jo kolmantena päivänä. Kohta sen jälkeen hän istuutui taivaalliselle valtaistuimelleen, josta hän tulee aikojen lopulla tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

Jo 2600 vuotta on kulunut Jeremian sanojen muistiin merkitsemisestä, mutta yhä niitä luetaan ympäri maailmaa. Kenen muun saarnat ovat säilyneet 600-luvulta eKr. meidän päiviimme asti? Kenen muun puheita on käännetty kaikille maailman kielille? Kenen muun sanoma voi lohduttaa meitä lopun ajan kristittyjä katastrofien ja vainojen kynnyksellä sillä tavalla kuin Jeremian kirja?

Jeremia hävisi muutaman kahakan, mutta itse sodasta hän selvisi voittajana; taistelihan hän Voittajan puolella. Murhayritykset, jalkapuu, orjuuden maa – nämä olivat vain pieniä kahakoita suuressa sodassa sitä vihollista vastaan, jonka Herra Jeesus ylösnousemuksensa aamuna suvereenisti kukisti.

Jeremian kirja ja hänen elämänsä ovat myös ennakkokuvia lopun ajan profeettojen kohtalosta. Viimeiselle temppelille eli kristilliselle kirkolle käy kuten Salomon temppelille v. 586: se tuhotaan. Ensin hylätään Jumalan sana, sitten muuttuu jumalanpalvelus synkretismiksi. Seuraavaksi ajetaankin jo oikeat uskovat maan alle, ja lopulta asettuu Antikristus temppeliin (eli kristilliseen kirkkoon) ja julistaa olevansa jumala. Ennen maailman loppua kaikuu totuuden ääni enää vain muutaman vainotun profeetan suusta. Heitä ei onnistuta vaientamaan, ja heidän sanomansa on yhtä tärkeä omalle ajalleen kuin Jeremian oli omalleen.

Taivas ja maa katoavat, mutta Jumalan sana ei koskaan katoa. Mitä siitä, jos aikalaiset kieltäytyivät kuuntelemasta Jeremiaa. Valo loisti silti pimeydessä, ja tulevien sukupolvien tien se on saanut valaista. Sanoma jäi. Totuuden ja armon sana jäi. Ennustukset uudesta liitosta jäivät. Esimerkki uskon rohkeudesta jäi – ja kyynelten jäljet niille pergamenteille, joille Jeremian sanat oli kirjoitettu.

(Tämä viikon juttu on katkelma kirjastani Itkevä pronssimuuri.)


Edelliset