Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.




Jeremia, osa 6/10: Toran ja riidan mies (31.10.2018)

Herran suuna toimiminen tuntui Jeremiasta jossain vaiheessa niin raskaalta, että hän joutui syvään kutsumuskriisiin. Lopulta hän ei kestänyt enää, vaan kirosi oman syntymäpäivänsä:

"Voi minua, äitini! Miksi synnytitkään minut! Kaikkialla saan aikaan vain toraa ja riitaa. En ole velkaa antanut enkä velkaa ottanut, ja silti kaikki kiroavat minua!" Mutta Herra sanoo: "Minä käännän kaiken hyväksi. Vihamiehesi panen rukoilemaan sinulta apua, kun he joutuvat hätään ja ahdinkoon. Mikä voi murtaa raudan, pohjoisesta tulevan raudan ja pronssin?" (Jer. 15:10-12.)

Murtuuko rauta? Jeremianhan piti olla kansansa keskellä kuin rautapatsas ja pronssimuuri. Mutta nyt hänestä yksinkertaisesti rupesi tuntumaan, ettei hän kestäisi enää. Päivästä päivään hän oli joutunut kantamaan häpeää ja pilkkaa kuin rikollinen. Haukkuja, kritiikkiä, kiroilua, sadattelua vuodesta toiseen – kukapa ei väsyisi? On vielä eri asia saada osakseen asiallista kritiikkiä kuin karkeita kirosanoja. Ja samaa haukkumista oli kaikesta päätellen tiedossa epämääräiseen tulevaisuuteen asti. (Vrt. meidän aikamme some-lynkkaukset.)

Ja nyt Jeremia paljastaa meille salaisuuden. Pääsemme selville, mikä oli se salainen ase, joka auttoi häntä jaksamaan vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen: "Kun sinun sanasi tulivat minulle, minä ahmin ne. Sanasi olivat minun iloni ja sydämeni riemu. Sinä, Jumala, Herra Sebaot, olet kutsunut minut omaksesi!" (15:16).

Mainitsiko Jeremia todellakin sanat "ilo ja riemu" itkunsa ja valituksensa keskeltä? Oliko hänellä siis jokin salainen ilo yksinäisellä tiellään, ihmisten kirousten kaikuessa korvissa? Oli kyllä – Jumalan sana. Raamatun lupaukset tekivät hänet onnelliseksi vainon keskelläkin. Niiden avulla hänestä, herkkänahkaisesta itkuiikasta, oli tullut luja kuin kallio. Sana oli hänen pronssimuurinsa ja rautapatsaansa, joka ei järkkynyt kauheimmallakaan hetkellä.

Niinpä Jeremian elämä olikin elävä todiste tämän Lutherin väitteen paikkansa pitävyydestä: Yksi ainoa Jumalan sana pystyy lohduttamaan meitä enemmän kuin Saatana, maailma ja oma liha ikinä pystyvät meitä murehduttamaan. Oletko sinä kokenut tämän käytännössä, hyvä lukijani?

Mutta ilon pilkahduksen jälkeen Jeremian valitus jatkuu yhtä katkerana kuin ennenkin: "Miksi minun kipuni ei koskaan lopu, miksi haavani ovat niin pahat, etteivät parane? Sinä olet minulle kuin kuivuva puro, joka pettää janoisen." (15:18.)

Kuvittelepa, lukijani, janoon nääntyvää miestä autiomaassa. Siellä hän ryömii viimeisillä voimillaan etsien puroa, jonka muistaa joskus nähneensä laakson pohjalla. Tuskallisen hitaasti, metri metriltä, mies raahautuu nelin kontin vettä kohti, kumartuu rantakivien yli – ja joenuoma onkin tyhjä. Ei pisaraakaan virvoittavaa vettä missään! Sinä olet juuri sellainen puro, huutaa Jeremia nyt Herralleen päin silmiä.

Saako ihminen heittää tällaisen syytöksen päin Jumalansa kasvoja? Saa ja ei saa. On parempi sanoa kapinansa ääneen kuin painaa se napaansa, vaikka se onkin epäuskon ilmausta. Herran on pakko nuhdella profeettaansa tuollaisista puheista ja käskeä häntä tekemään niistä parannus.

Silloin Herra vastasi minulle: "Jos muutat mielesi, minä otan sinut jälleen palvelukseeni. Jos et puhu joutavia, vaan puhut niin kuin puhua tulee, saat jälleen olla minun suunani. Ihmiset kääntyvät sinun puoleesi, mutta älä sinä käänny heidän mielensä mukaan. Minä teen sinusta lujan pronssimuurin. Vaikka tämä kansa nousee sinua vastaan, ei se sinua voita, sillä minä olen sinun kanssasi, minä autan ja suojelen sinua, sanoo Herra." (15:19-20).

Jo toisen kerran Herra siis lupaa tehdä Jeremiasta pronssimuurin, jota jumalaton kansa ja vielä jumalattomampi esivalta eivät pysty kaatamaan. Hän toistaa miltei sanasta sanaan sen lupauksen, jonka oli antanut profeetalleen kutsuessaan hänet tehtäväänsä. Kaikki paha tulee kääntymään hyväksi Jeremian elämässä. Ja kerran tulee myös julkisesti osoitetuksi, kuka oli oikeassa, kuka väärässä.

Joskus oikean profeetan on seistävä ihan yksin yleistä mielipidettä vastaan ja nähtävä, miten enemmistö tekee kaikki väärät ratkaisut. Juuri silloin käy ilmi, onko hän pronssimuuri vai laho aita. Jaksaako hän seistä yksinään, vaikka sitten itkienkin? Uskooko hän Herran toteuttavan sanansa, vaikkei kukaan sitä kuuntelisi?

Näin herkkä Jeremia kohoaa tehtävänsä tasalle, vaikkakin äänekkään itkun ja valituksen säestämänä. Tämän kovan koulutuksen tulokset nähdään sitten siinä tyynessä vahvuudessa, jota hän osoittaa tästä lähtien aina vaikean uransa loppuun asti.

(Tämä viikon juttu on katkelma kirjastani Itkevä pronssimuuri.)



Edelliset