Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.




Mooseksen elämä, osa 8: Ensimmäinen kohtaaminen faraon kanssa (24.8.2018)

Neljänkymmenen vuoden kuluttua Herra kutsui Mooseksen Midianin maasta Egyptiin ja antoi tälle tehtäväksi vapauttaa kansansa orjuuden ikeestä. Mooses ei olisi millään suostunut ottamaan tätä tehtävää vastaan, vaan esitti syyn toisensa jälkeen, miksi hän ei mielestään sopinut sitä hoitamaan. Silloin Herra lupasi antaa hänelle aisapariksi hänen veljensä Aaronin.

Mooses siis palasi Egyptiin ja marssi veljensä kanssa faraon eteen. Hallitsijan palatsi sijaitsi jossain Niilin deltan alueella, jonne heprealaiset olivat rakentaneet hänen varastokaupunkejaan. Moosekselle miljöö oli tuttu, mutta Aaronille kaikki oli uutta ja varmaan vähän pelottavaakin.

Luultavasti Amramin pojat eivät pyytäneet mitään audienssia, vaan ilmestyvät auringon noustessa Niilin rantaan. He näet tiesivät faraon käyvän siellä aamuisin kumartamassa noita kahta egyptiläisille niin tärkeää elementtiä: aurinkoa ja Niilinvirtaa. Hoviherrojen, tietäjien ja pappien joukko ympäröi aina suurta hallitsijaa.

Ja niin Mooses sitten seisoi kasvokkain Egyptin uuden faraon kanssa. Tiesikö hallitsija, että tuo lammaspaimen oli entinen Egyptin prinssi, mahdollisesti hänen isänsä kilpailija? Tunsiko hän Mooseksen tarinan: että mies oli ollut pitkät vuoden etsintäkuulutettu? Jollei hallitsija tiennyt tästä mitään, hän varmaan ihmetteli vanhan paimenen sivistynyttä egyptinkieltä missä tuo orjakansan jäsen oli sellaista oppinut?

Mooses osasi käyttäytyä hovin etiketin mukaan, jos vain tahtoi. Tässä tilanteessa hän ei varmaan tahtonutkaan, vaan sanoa paukautti suoraan päin suuren hallitsijan kasvoja: "Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: 'Päästä minun kansani viettämään minun juhlaani autiomaassa.'" (2. Moos. 5:1) Kuvittelepa, hyvä lukijani, että joku esittäisi tuollaisen vaatimuksen Amerikan tai Venäjän presidentille. Ei pyytäisi, vaan vaatisi Jumalansa nimissä lisää vapaapäiviä tietylle kansanosalle. Ymmärrämme hyvin, millainen olisi suurten hallitsijoiden reaktio. 

Mooses ei siis pyytänyt, vaan käski. Israelin kansa oli elänyt orjuudessa niin kauan, että oli jo korkea aika sen päästä viettämään uskonnollista juhlaa autiomaahan omien tapojensa mukaisesti.  Niin, miten kauan siitä lie ollutkaan, kun heprealaiset olivat saaneet viimeksi uhrata polttouhreja Jumalalleen? Kun Joosefin hyvät teot olivat vielä faraoiden muistissa, tämän maanmiehet saivat elää vapaasti Gosenin maakunnassa, rakentaa sinne alttareita ja uhrata polttouhreja, kuten heidän esi-isänsä patriarkatkin olivat tehneet. Mutta entä orjuuden alettua?

Aina Adamin ja Eevan nahkapuvuista lähtien ihmiskunnalla on ollut jonkinlainen tieto siitä, ettei syntejä voi saada anteeksi ilman veren vuodatusta (Hepr. 9:22). Egyptissäkin israelilaiset olivat siitä hyvin selvillä. Ongelmana oli vain se, että egyptiläisillä oli erilaiset säännöt, joiden mukaan eläimiä saatiin uhrata. Sitä paitsi monet eläimet symbolisoivat heille heidän jumaliaan. Esimerkiksi Apis-härän kultti oli erittäin keskeinen Egyptin uskonnossa.

Autiomaassa palvontamenot voitaisiin suorittaa egyptiläisten silmiltä salassa, ja näin vältyttäisiin pahennuksen aiheilta kahden uskonnon harjoittajien välillä. Tähän Aaron ja Mooses nyt vetosivat. Mutta farao ei ollut uskoa korviaan. Vai häntä tässä tultiin määräilemään! Mikä oli tuollaisen surkean orjakansan Jumala, että hänen, kaikkivaltiaan faraon (joka itsekin oli kansalleen jumalan asemassa), pitäisi muka häntä totella. Ei tullut kuuloonkaan!

Farao varmaan päätteli, etteivät heprealaiset olisi joutuneet orjuuteen, jos heillä olisi jokin mahtava Jumala turvanaan. Egyptin jumalat olivat selvästikin Jahvea voimakkaampia. Niinpä hallitsija vastasi kylmästi: "Kuka on Herra, että minun olisi toteltava häntä ja päästettävä Israelin kansa menemään? Minä en tunne Herraa enkä aio päästää Israelia." (2. Moos. 5:2)

Mooses ja Aaron eivät luovuttaneet vaan sanoivat: "Heprealaisten Jumala on kutsunut meitä. Tahtoisimme lähteä kolmen päivän matkan päähän autiomaahan uhraamaan Herralle, Jumalallemme, ettei hän löisi meitä rutolla eikä miekalla." (5:3). Veljekset viittasivat nyt sellaiseen uhkakuvaan, että heidän Jumalansa saattaisi rangaista heitä taudeilla ja väkivallalla, jos hänen palvomistaan laiminlyötäisiin loputtomiin. Eihän tässä muuta pyydetty kuin viikon lomaa!

Raamatun mukaan hallitsija saa säätää lakeja, jotka koskevat kansalaisten työtä, veroja, rikoksia ynnä muuta sellaista, mutta hänellä ei ole lupaa määräillä heidän uskoaan. Siitä päättää Jumala yksin. Esivallan on annettava Jumalan kansalle lupa harjoittaa uskontoaan vapaasti ja Raamatun mukaisesti. Sen ei pidä puuttua jumalanpalvelukseen. Tästä oikeudesta ovat uskovaiset taistelleet tyrannien kanssa maailman sivu, ja niin he tulevat taistelemaan tästä eteenpäinkin. 

Mutta farao oli voimiensa tunnossa ja luuli, ettei hänen yläpuolellaan ollut mitään instanssia, jolle hän olisi ollut vastuussa päätöksistään. Kiista kulminoitui juuri tähän kysymykseen: ulottuiko faraon valta kaikkien muiden jumaluuksien, jopa Israelin Jumalan yli?

Farao sanoi, ettei hän tunne Herraa ja oli siinä aivan oikeassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Israelin Jumala voisi hänelle tehdä. Mutta ennen kuin vuosi oli kulunut, oli hän joutunut myöntämään tappionsa. Hänenkin yläpuolellaan oli joku, jota hän ei voinut määräillä. Mutta että sinne asti päästäisiin, piti faraon ja hänen kansansa kulkea traaginen taival.



Edelliset