Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.



Mooseksen elämä, osa 7: Paimenen opissa (16.8.2018)

Nyt alkoi Mooseksen elämässä uusi vaihe, jota kesti seuraavat neljä vuosikymmentä. Se alkoi niin, että appiukko lähetti hänet paimenen oppiin. Egyptin hovissa kasvanut ja hienoja kouluja käynyt Mooses ei tiennyt tästä esi-isiensä ammatista yhtään mitään.

Midianin erämaa oli kuuma ja kuiva paikka. Lampaat eivät olisi selvinneet montakaan päivää hengissä, jollei paimen olisi katsonut niiden perään. Oli siis aloitettava A:sta: mistä kohtaa autiomaasta löytyy ruohoa ja vettä, miten lauma vuonineen pidetään koossa ja varjellaan pedoilta, entä jos yksi lammas katoaa, ja paljon, paljon muuta. Vaimo ja kälythän ne varmaan opettivat Moosekselle ammatin alkeet, kunnes tämä selviytyi laumansa kanssa yksinkin.

Neljän vuosikymmenen ajan Mooses lähti aamulla paimeneen ja tuli illalla takaisin appiukon teltalle. Tuntuu kummalliselta, ettei hänellä ollut minkäänlaista kunnianhimoa. Jaakob oli rikastunut kahdessa vuosikymmenessä appensa lampaita paimentaessaan; Mooseksella ei ollut omaa laumaa vielä kaksi kertaa pitemmän ajan kuluttuakaan (2. Moos. 3:1).

Erityisen kuivina aikoina Mooses vaelsi lampaittensa kanssa niin kauas, että joutui yöpymään viikkokaupalla erämaan luolissa. Välistä häntä ympäröi henkeäsalpaava vuoristo, jonka värit vaihtuivat dramaattisesti valon suunnan mukaan. Välistä taas harmaa hiekkaerämaa ulottui horisonttiin asti. Päivällä porotti aurinko näännyttävän kuumana, yöllä kaartui pään päällä uskomattoman kirkas tähtitaivas.

Kiihkeään elämänrytmiin tottuneelta mieheltä oli kiire loppunut. Juttuseuraa paimenella oli harvoin. Mooses vietti niin paljon aikaa lampaittensa seurassa, että hänestä tuli hiljainen mies. Prinssistä oli tullut mitättömyys, ja hän tyytyi siihen. Tällä koululuokalla Mooseksen piti ennen kaikkea opetella luopumaan suurista haaveistaan ja olemaan vähässä uskollinen. Ensin hän auttoi muutamaa naista kaivolla, sitten lammaslaumaa erämaassa. Nöyryyttä siinä vaadittiin entiseltä Egyptin prinssiltä.

Autiomaassa on vähän virikkeitä. Sen hiljaisuudessa on aikaa miettiä asioita. Ehkä Mooses kävi yhä uudelleen läpi entistä elämäänsä. Hän muisteli lapsuuden traumaa, kun hänen piti erota biologisesta äidistään. Sitten hän muisteli nuoruutensa identiteettikriisiä kahden kulttuurin ja uskonnon välissä. Ja lopuksi hän muisteli vielä miehuusvuosiensa suurta päätöstä samastua kansaansa ja uskoa sen Jumalaan.

Mitä tästä kaikesta oli jäänyt jäljelle? Mooses oli luullut olevansa sopiva henkilö vapauttamaan heprealaiset heidän orjuudestaan. Hän oli erehtynyt. Ei hänelle ollutkaan varattuna mitään suurta elämäntehtävää. Oli vain lammaspaimenen osa. Mutta eikö ollut parempi, että hän oli päässyt irti vapahtajanhaaveistaan nelikymppisenä kuin että se olisi tapahtunut kuusikymppisenä? Tällaista rataa kiersivät ehkä Mooseksen ajatukset hänen ensimmäisinä Midianin vuosinaan.

Silloin tällöin Mooses kuuli Egyptistä uutisia karavaanien kautta. Mikään ei ollut muuttunut. Etsintäkuulutus oli yhä voimassa. Orjat raatoivat yhä faraon työmailla, eikä kukaan heitä säälinyt. Mutta oikeastaan Mooses ei halunnut ajatella enää koko Egyptiä. Hänen kansansa oli hänet hylännyt. Se nyt vielä puuttui, että hän olisi alkanut järjestellä jotain pelastusretkikuntaa sen avuksi!

Ainoat ihmiset, joita Mooses ei voinut vuosien vieriessä unohtaa, olivat hänen heprealainen ja egyptiläinen äitinsä. Varmasti noilla kahdella naisella oli ainainen tuska ja huoli hänen hyvinvoinnistaan. Äidit eivät tienneet, missä hän oli ja mitä hän teki. Olivatko he itse pysyneet terveinä? Ikä alkoi jo painaa heitä molempia – entä jos he olivat jo kuolleet? Poistuneet tästä maailmasta poikaansa näkemättä, sanomatta hänelle yhtään siunauksen sanaa hyvästiksi?

Varmasti Mooses pohti myös teologisia ongelmia. Hän oli valinnut kansansa Jumalan ja hylännyt Egyptin jumalat. Ei hänellä kuitenkaan ollut kovin selkeää kuvaa siitä, millainen heprealaisten näkymätön Jumala tarkalleen ottaen oli.

Mooses ei voinut mitenkään aavistaa, että nuo paimenessa vietetyt vuodet olivat varta vasten häntä varten räätälöityjä oppivuosia. Tulisi päivä, jolloin hän kulkisi tuossa samaisessa autiomaassa, ei enää lammaslauman vaan kahden miljoonan ihmisen etunenässä, vastuussa heidän elämästään ja kuolemastaan. Miten paljon hän silloin tarvitsisikaan erämaassa oppimiaan taitoja!

Autiomaa oli Moosekselle vähintään yhtä tärkeä yliopisto kuin egyptiläiset koulut konsanaan. Mies tarvitsi ihmisenä kypsymistä ja harjaantumista Jumalan äänen kuulemiseen. Niin, ja kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, ja vielä kerran kärsivällisyyttä. Johtajan asemaan jouduttuaan, Mooses joutui kestämään alituisia hyökkäyksiä persoonaansa ja auktoriteettiaan vastaan. Johtajahan jää useimmiten yksin. Oli hyvä, että Mooses oli harjoitellut siihen mennessä omilla jaloillaan seisomista kokonaista neljän vuosikymmenen ajan. 

Hyvä lukijani, ehkä sinäkin olet joutunut Mooseksen tavoin elämän sivuraiteelle. Ehkä et ole saanut opiskelu- tai työpaikkaa. Ehkä hoidat lapsiasi tai vanhoja vanhempiasi, ehkä koetat kestää hankalaa aviopuolisoasi tai vaikeaa sairauttasi. Aika kuluu. Et voi käyttää lahjojasi. Tunnet menettäväsi nekin taidot, jotka sinulla joskus on ollut.

Hyvä lukijani, pääasia on se, että pystyt sanomaan: "Herra johdatti minut tähän erämaahan, ja täällä minä pysyn niin kauan, kunnes hän johdattaa minut täältä pois." Tokihan Jumalasi tietää, mihin sinä autiomaassa oppimiasi taitoja vielä tarvitset. Ainakin opit sillä koululuokalla samaa kuin Mooses: kärsivällisyyttä.


Edelliset