Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.



Mooseksen elämä, osa 2: Äidin usko (10.7.2018)

Koska kätilöt eivät suostuneet faraon rikostovereiksi, tämä määräsi tavallisen kansan suorittamaan likaisen työn. Egyptiläiset kiertelivät orjien asuinkortteleissa, vakoilivat naapureitaan, riistivät vastasyntyneet poikavauvat äitinsä rinnoilta ja heittivät ne kylmäverisesti Niilinvirtaan. Voimme vain kuvitella sitä itkun ja tuskan määrää, kun äidit joutuivat näkemään lapsensa joutuvan krokotiilin kitaan tai painuvan aaltojen alle. 

Raamattu aloittaa Mooseksen elämänkerran hyvin yksinkertaisesti ja eleettömästi: Muuan Leevin sukuun kuuluva mies otti vaimokseen tytön, joka myös oli Leevin jälkeläisiä. Vaimo tuli raskaaksi ja synnytti pojan. Kun hän näki, miten kaunis lapsi oli, hän piilotteli sitä kolme kuukautta. (2. Moos. 2:1-2.) Mooses siis syntyi orjaperheen kolmantena lapsena keskelle etnistä puhdistusta. Hänen lähtökohtansa eivät todellakaan olleet kehuttavat.

Eräänä päivänä vauvan ollessa kolmen kuukauden vanha ryhtyi Jokebed tilkitsemään kaislakoria vesitiiviiksi asfalttipiellä ja pihkalla. Muu perhe katseli äidin puuhia suu auki. Kun isä ja lapset kuulivat, mihin käyttöön kori oli tarkoitettu, eivät he olleet uskoa korviaan: aikoiko äiti todella laskea pienen aarteensa Niilinvirtaan? Korihan saattaisi kaatua; yksikin isompi aalto tai ohikiitävä vene voisi keikauttaa sen nurin! Ja vaikkei kaatuisikaan, mitä lapselle tapahtuisi, kun se löydettäisiin? Eivätkö egyptiläiset heittäisi sitä suoraa päätä Niilinvirtaan?

Mutta Jokebed tiesi, ettei hän voisi pelastaa lastaan omalla voimallaan ja viisaudellaan. Siksi hän oli päättänyt jättää avuttoman vauvansa Herran käsiin. Poika oli toimitettava jonkun ylhäisen naisen nähtäväksi. Jokebed oli varma siitä, ettei yksikään nainen, heprealainen tai egyptiläinen, voisi heittää niin ihanaa lasta krokotiilien ruuaksi.

Hyvä lukijani, sinäkin olet varmaan koettanut varjella lapsiasi synnin ja paholaisen ansoilta. Miltä sinusta tuntui, kun sinun oli päästettävä heidät tähän pahaan maailmaan ja jätettävä heidät ikään kuin krokotiilien keskelle? Silloin sinulta kysyttiin uskoa siihen Herraan, jonka käsi ei ole liian lyhyt auttamaan eikä korva kuuro kuulemaan.

Mirjam ja Aaron näkivät äidissään sellaisen uskon, eivätkä voineet sitä koskaan unohtaa. Suurin perintö, jonka vanhemmat voivat lapselleen jättää, onkin heidän luottamuksensa Jumalan apuun hädän päivänä. Lapset näkevät kyllä, muuttuvatko äiti ja isä toivottomiksi ja katkeriksi, vai tarttuvatko he kaikesta huolimatta Raamattuun ja virsikirjaan. Jäävätkö he sunnuntaina sänkyyn makaamaan vai lähtevätkö Jumalan sanan kuuloon ja ehtoolliselle? Näin vanhemmat antavat lapsilleen käyttäytymismallin sitä päivää varten, kun elämän tragediat heidätkin kerran tavoittavat.

Ja niin Jokebed sitten syötti ja nukutti kolmen kuukauden ikäisen vauvansa – ehkä viimeisen kerran. Katsoi pieniä kasvoja, silitti pehmeää poskea, luki siunauksen – ehkä viimeisen kerran. Montako kyyneltä kaisla-arkkuun ehti pudota noiden minuuttien aikana, sen tietää Jumala yksin. Sitten äiti sulki päättäväisesti korin kannen ja laski aarteensa veden varaan. Kansi piti olla siksi, ettei deltan kuuma aurinko polttaisi lapsen kasvoja, eivätkä hyttyset pääsisi sitä puremaan. Ja lapsi nukkuisikin sikeämmin hämärässä kuin päivänpaisteessa.

Laskettuaan korin veteen Jokebed pyyhki silmänsä, kääntyi kannoillaan ja siirtyi takavasemmalle. Hän tajusi, että hänen läsnäolonsa saattaisi herättää epäilyksiä korin löytäjässä. Sen sijaan pikku Mirjam sai jäädä Niilin rannalle lapsenvahdiksi – vielä kerran.

Jokebed oli jättänyt kaislakorin tarkoituksella faraon haaremin läheisyyteen, paikkaan, missä oli nähnyt ylhäisönaisten kylpevän. Jonkin ajan päästä paikalle ilmestyi kuin ilmestyikin faraon tytär muutaman hovinaisensa ja orjattarensa kanssa. Naisten kalkatuksen kuullessaan vauva heräsi ja alkoi itkeä. 

Ensin seurue ei tajunnut, mistä päin ääni tuli, ja mikä sen sai aikaan. Lopulta faraon tytär huomasi kaislojen keskellä mustan korin ja lähetti orjattarensa sitä noutamaan. Avatessaan korin hän näki, että siinä oli lapsi, joka itki. Faraon tyttären valtasi sääli, ja hän sanoi: "Tämä on varmaan heprealaisten poikia." (2:6.)

On olemassa lapsia, jotka hurmaavat jokaisen naisihmisen pelkällä hymyllään. Varmaan Mooses oli yksi heistä. Kun hän katseli faraon tytärtä kirkkain silmin, kyynelet vielä silmäripsissään, ja väläytti tälle säteilevän hymyn, oli prinsessa myyty nainen. Ei puhettakaan, että sellainen lapsi heitettäisiin Niiliin! Ehkä Moosekselle oli annettu erityisen kaunis ulkomuoto juuri tätä hetkeä varten.

Niin, äiti ei ollut luottanut Jumalansa apuun turhan päiten. Herra oli lähettänyt juuri oikealla hetkellä juuri oikean ihmisen hänen poikansa luo. Ihmisen, jonka sydän pystyi tuntemaan sääliä avutonta lasta kohtaan, olipa tämän kansallisuus mikä tahansa.

Usko sinäkin, rukoileva äiti, että Herra voi ja tahtoo tehdä saman sinun lapsellesi.

Edelliset