Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.




Lapsuudenmuistoja 10: Kevät ja kesä (26.6.2018)

Pitkän talven jälkeen tuli aina kevät. Kevättalvella väsytti niin, ettei olisi jaksanut Koivulan mäkeä kiivetä. Aikuiset sanoivat, että se oli kevätväsymystä: suomeksi sanottuna C-vitamiinin puutetta. Mistäpä me 50-luvun lapset olisimme C-vitamiinia talvella saaneet?

Kevät alkoi siitä, että Mummolan etelänpuoleiseen päätyyn ilmestyi huhtikuussa ensimmäinen pälvi. Voi sitä riemua – leikkihän paljastuneelle maalle heti piti rakentaa. Kotileikki. Etsimme Kaija-sisareni kanssa posliiniastian kappaleita halkoliiterin takaa leikkiastioiksi. Ne olivat ihania, kun niissä oli sinisiä kuvioita valkoisella pohjalla.

Me Kaijan kanssa keksimme vaikka minkälaisia muitakin leikkejä. Heinälatoon teimme kaupan. Aikuisilta keräsimme tyhjiä laatikoita ja pusseja, jotka oikeasta kaupasta oli saatu. Posliininkappaleet toimittivat astioiden virkaa, voikukan lehti oli kalaa ja sauramon lehti leipää. Kyllä meiltä monta rupeamaa kaupassamme kului.

Kun pälvet tulivat vähän suuremmiksi, hypättiin ruutua. Peltojen paljastuttua ilmestyivät ojaan rentukankukat. Niiden ihanuus aivan karmi selkäpiitä. Sitten läksivät järvestä jäät – tuli kevätkesä. Eno kynti ja karhitsi peltoja hevosella. Minäkin sain istua karhin päällä Aarno-serkun kanssa. Mullan tuoksu, voikukat, kiurun laulu – voi sitä onnea!

Kesäkuun alusta rupesimme kärttämään, että saisimme kulkea paljain jaloin. Miten suloiselta tuntuikaan Mummolan pihamaan silkkinurmikko pienen jalkapohjan alla! Koko kesänä ei sitten kenkiä tarvittukaan. Syksyllä oli jalkapohjissa yhtä paksu nahka kuin sian selässä, ja pahimmassa tapauksessa iho oli sierettynyt "variksen varpaille".

Uimaan ei päästy ennen kuin juhannukselta, mutta sitten uimmekin seitsemän kertaa päivässä. Niin monesti uimme kuin saimme jonkun aikuisen houkutelluksi uimavahdiksi. Yleensä siinä virassa toimi nuori enomme Kalevi, vaikka olikin omien sanojensa mukaan uimataidoton. Kyllä hän silti osasi roiskuttaa vettä meidän päällemme ja kiusata kaikin tavoin. Mummulan mutarannassa rypeminen oli lapsuuteni kesien suurin huvi. Olimme aina niin kauan vedessä, että pikkuveli muuttui ihan siniseksi. Hänellä kun ei ollut vararavintoa luittensa päällä yhtään vähää.

Kesällä nukuttiin Mummolan vaateaitassa. Aikuiset siivosivat sen kauniiksi kesäkuun alussa, levittivät maton lattialle ja pistivät tuomenoksia maljakkoon. Aamulla meidät herätti kukon kieunta. Sen jälkeen maattiin vielä vähän aikaa sängyssä ja katseltiin kirkasta auringonläikkää, joka liikkui hitaasti harmaan hirsiseinän päällä. Edessä oli kokonainen pitkä, ihana kesäpäivä täynnä auringonpaistetta ja mansikoita.

Mansikoita, niin. Paras mansikkapaikka oli kukkulalla Mummolan ja sen naapurin rajalla. Naapurin puolella kasvoi valitettavasti aina enemmän mansikoita, mutta sinne ei saanut mennä, sillä Mari-muori vartioi mustasukkaisesti omien lastenlastensa oikeuksia. Aina emme kuitenkaan voineet vastustaa kiusausta, vaan kiipesimme pisteaidan yli naapurin puolelle. Kerran Mari tavoitti meidät väärältä puolelta aitaa ja huusi lapsenlapsilleen: "Katsokaapa, tytöt, kun teidän mansikkamaalle on tullut jäniksiä!" Minä luulin, että siellä tosiaan oli jäniksiä ja huusin vastaan: "Missä ne ovat?"

Mansikkavarkaus sai siis nolon lopun.


Edelliset