Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.



Lapsuudenmuistoja 8: Tekniikan ihmeitä (12.6.2018)

Kun ukki oli kuollut vuonna 1954, alkoivat Mummolassa puhaltaa uudet tuulet. Talo pantiin remonttiin. Iso uuni purettiin, ja tilalle rakennettiin pienempi. Entisen uunin paikalle mahtui vielä vessa ja pesuhuonekin. Isä oli Mummolassa remonttimiehenä, hänestä kun piti paikkansa tämä lentävä lause: "Muut tekevät sitä mitä osaavat, mutta Koivulan Esko tekee, mitä tahtoo."

Isä näytti minulle, miten vesivessa toimii. Voi ihmeiden ihmettä! Eikö Mummolan väen sitten enää tarvitsisi mennä ollenkaan ulkohuussiin???

Armeijasta palattuaan enoni Kalevi osti traktorin, Fergusonin. Hänen lankonsa Matti oli asiassa jotenkin osallisena, olihan hän töissä Keskolla. Ei sellaista vehjettä kuin traktoria ennen ollut meidän kylällä nähtykään. Maanviljelys muuttui täysin. Mummolan kaksi hevosta kävivät vähitellen tarpeettomiksi. Siitä keväästä lähtien Kalevi ja traktori kuuluivat yhteen kuin paita ja peppu. Samoihin aikoihin ostettiin Mummolaan myös lypsykone.

On kuin muistaisin elämäni ensimmäisen autoajelunkin. Eihän se tietenkään voi olla totta, autolla kai minua on vauvanakin kuljeteltu, mutta tällainen on muistoni: kummitätini sisar tuli miehensä kanssa Mummolaan omalla autollaan. Silloin saivat halukkaat lähteä pienelle kiertoajelulle, minä muiden muassa.

Ensimmäinen auto, joka kylällemme varsinaisesti kotiutui, oli kauppiaan Hutsoni. Oli se hieno peli, suoraan Ameriikasta. Ei muilla tietenkään sellaiseen ollut varaakaan kuin kylän kauppiaalla. Ja kukapa muu autoa olisi tarvinnutkaan?

Auto oli meidän kylän maantiellä niin harvinainen ilmestys, että kun se surina alkoi kaukaa kuulua, me lapset ryntäsimme kaikki yhtenä laumana tienvarteen ihmettä katsomaan. Tämä tapahtui siis vain muutaman kerran viikossa. (Linjakas eli linja-auto kulki meiltä kaupunkiin kerran viikossa.) Aikuiset eivät tykänneet siitä, että me lapset laukkasimme tien varteen kuin villiintyneet vasikat – pelkäsivät, että joku juoksee saman tien auton alle. Niinpä tämä huvi meiltä ankarasti kiellettiin.

Toinen tekniikan ihme oli lentokone. Joskus harvoin ilmestyi taivaalle suriseva rakkine. Se se vasta ihmeellinen olikin! Luulin ensin, että lentokone on niin pieni kuin miltä se näyttää, mutta sitten isommat valistivat minua tyhmyriä: siellä on ihminen sisällä, montakin!

Kerran lentokone laskeutui järven jäälle ja antoi halukkaille hurukyytiä: he pääsivät katsomaan maailmaa lintuperspektiivistä. Minä olen muistavinani tuon päivän, miten mukamas kaikki ryntäsivät jäälle ja lentämään päässeet onnelliset kertoivat yhä uudestaan kokemuksiaan. En kuitenkaan ole varma. Ehkä olen vain kuullut koko jutun toisilta.

Isä omisti moottoripyörän, tsekkiläisen IC:n. Hän kulki sillä töissä ympäri pitäjää; sodan jälkeisille baby-boomilaisille piti näet rakentaa kouluja. Kesänsä talvensa isä siis ajoi kymmeniä kilometrejä moottoripyörällään, satoi tai paistoi. Joskus hän tuli vain pyhäksi kotiin. Omat peltotyöt isän oli tehtävä öiseen aikaan. Pyhänä ei Ylä-Savossa kukaan tehnyt töitä vielä 50-luvulla.

Moottoripyörän päälle mahtui koko perhe. Malla istui samanlaisessa vauvatuolissa kuin mitä polkupyörän sarviin kiinnitettiin ennen vanhaan. Bensatankin päällä istuivat Kaija ja pikkuveli, ja minä istuin isän ja äidin välissä takapenkillä. Tällä tavalla me mennä huristelimme sunnuntaisin Mummolaan jumalanpalvelusta kuuntelemaan.

Kerran, ehkä noin 24-vuotiaana, äitikin päätti opetella ajamaan IC:llä – aivan kuten Mailis-tyttärensä yli 20 vuotta myöhemmin. Tapahtumapaikka oli Mummolan iso pihamaa. Pyörä oli kauhean iso, 400-kuutioinen. Isä sen varmaan käyntiin polkaisi. Äiti ajoi kuin ajoikin vähän matkaa, mutta sitten pyörä alkoi uhkaavasti kallistua. Pakoputki oli niin kuuma, että se poltti äidin sääreen kämmenenkokoisen palohaavan. Siihen loppui neljän lapsen äidin into moottoriurheiluun.

Edelliset