Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.



Lapsuudenmuistoja 7: Vankina ulkohuussissa (5.6.2018)

Tämä tapahtui Mummolan remonttia edeltäneenä kesänä, minä olin siis viisivuotias. Me kolme vanhinta lasta jouduimme säkeyksiin Mummolan huussiin. Muistan ihan selvästi, että karjakeittiössä oli pyykillä kolme naista: äiti, kummitäti ja Anja-serkku. Kaija (4v), pikkuveli (3v) ja minä pyörimme aikuisten jaloissa ja kävimme välillä navetan puolella vasikoita katsomassa. Sitten meille tuli vessahätä. (Miksikäs sitä vessahätää silloin kutsuttiinkaan, kun vessaa ei vielä ollut olemassa, vaan vain ulkohuussi?)

Mummolan huussi sijaitsi navetan ja heinäladon välissä. Vieläkin tuon mukavuuslaitoksen oven voi nähdä Mummolan navetan kyljessä, vaikka sen takana ei enää vuosikymmeniin olekaan ollut yhtään mitään. No niin, me kolme lasta siis toimitimme asioitamme huussissa, kuten niin monta kertaa ennenkin, kesällä ja talvella. Mukavuuslaitoksessa oli kaksi aikuisten reikää ja yksi lasten. Minä, viisivuotias, olin mielestäni jo ihan tarpeeksi iso käyttämään aikuisten reikää.

Sitten tapahtui hirveä onnettomuus: emme päässeetkään huussista ulos. Pikkuveli oli pistänyt säpin kiinni, kuten asiaan kuuluu, mutta ovi olikin loksahtanut jotenkin paikoiltaan, emmekä me yhtäkkiä saaneetkaan säppiä auki.

Minä säikähdin kamalasti. Mielikuvitukseni loi eteeni kauhukuvia siitä, miten emme koskaan enää pääse huussista ulos ja kuolemme siellä nälkään! (Minulla on aina ollut vilkas mielikuvitus ja olen aina osannut kuvitella asiat pahimmin päin.) Tein vankeutemme pikkuveljen syyksi, hänhän sen oven oli lukinnutkin. (Miten tyypillistä taaskin!) Itkin ja pauhasin. Pieni ja laiha veljeni ehdotti, että hän laskeutuisi reiästä alas ja menisi hakemaan apua. Katsoin alas puolentoista metrin pudotusta (ja sitä minkä päälle siinä pudottaisiin!) ja päätin, että siihen keinoon emme kyllä turvaudu. Siinä saattaisi pikkuveljelle käydä tosi huonosti!

Olin niin paniikissa, että en osannut ajatella järkevästi. Huusimme apua, mutta kukaan ei kuullut meitä. Silloin keksin kiivetä seisomaan säpin päälle, jolloin ylettyisin rikkomaan oven päällä sijaitsevan kapean ikkunaruudun. Niin sitten teinkin, ja löin paljaalla nyrkilläni ruudun hajalle. Pienestä kätösestä alkoi heti veri vuotaa, mutta kipeältä se ei siinä vaiheessa tuntunut.

Huusin apua voimieni takaa, ja lopulta joku tuli karjakeittiöstä ulos ja kuuli ääneni. Kohta seisoi huussin oven takana kolme naista miettimässä kuumeisesti, miten he saisivat meidät säpin takaa ulos. Lopulta Anja kiipesi huussin vintille ja teki lautojen väliin pienen raon nähdäkseen sisälle. Sieltä käsin hän neuvoi äitiä ja kummitätiä, mihin suuntaan ovea piti liikutella, että säppi pääsisi irti puristuksestaan.

Minun pahoista aavistuksistani huolimatta me siis pääsimme pois vankilastamme hyvissä ajoin ennen nälkäkuolemaa. Aikuiset eivät olleet edes äkäisiä rikotusta ikkunasta. Heitä näytti enemmänkin huolestuttavan hajalla oleva käteni. Ei siinä loppujen lopuksi ollut mitään pintanaarmua pahempaa, mutta siteeseen käteni kuitenkin käärittiin.

Edelliset