Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.



Lapsuudenmuistoja 5: Jumalanpalvelusta kuuntelemassa (18.5.2018)

Kun olin alle kouluikäinen, kävimme joka pyhä puolen kilometrin päässä Mummolassa kuuntelemassa jumalanpalveluksen. Meillä ei näet ollut itsellämme radiota vielä silloin. Isän moottoripyörän päälle mahtui koko perhe. Malla istui samanlaisessa vauvatuolissa kuin mitä polkupyörän rattiin kiinnitettiin ennen vanhaan. Bensatankin päällä istuivat Kaija ja pikkuveli, ja minä istuin isän ja äidin välissä takapenkillä. Tällä tavalla me mennä huristelimme Mummolaan jumalanpalvelusta kuuntelemaan.

Koko suku, vanhimmasta nuorimpaan, istui Mummolan salissa virsikirjat käsissään, ja istuikin hiljaa, nelivuotiaasta lähtien. Radion jumalanpalvelus kesti tuohon aikaan 1½ tuntia.

Me vuotta nuoremman sisareni Kaijan kanssa jaksoimme jotenkin saarnaan asti. Sitten meille annettiin kuvakirja katseltavaksi. Niitä oli Mummolassa tasan tarkkaan kaksi kappaletta: Uskonpuhdistuksen 400-vuotisjulkaisu, jossa kuvattiin Luther Wittenbergin linnankirkon ovella vasara kädessä ja muuta vastaavaa. Toinen oli sitten Sydän-kirja, johon oli kuvattu ihmisen sydämessä asuvat synnit. Se oli jotenkin karmaisevaa katseltavaa: kaikenlaiset paheet havainnollisesti esitettyinä ja niiden yllä kasvot, joilta selvästi näkyi, mitä nuo synnit olivat tekijälleen tehneet. Mukana oli myös paholainen houkuttelemassa ihmisparkaa kiusaukseen tai viemässä häntä mennessään kadotuksen kuiluun.

Me pienet tytöt uskalsimme tuskin avata tiettyjä sivuja. Kirja kiehtoi ja kauhistutti meitä. Mutta lain saarna meni tehokkaasti perille ei se jumalanpalvelus suinkaan hukkaan mennyt! Kaikesta herkkyydestäni huolimatta en kuitenkaan ruvennut koskaan pelkäämään pirua sen enempää kuin helvettiäkään.

Ja puoli kahdeltatoista sitten aikuiset joivat kirkkokahvinsa ja me saimme ihanan vesikahvimme. Minulle ei ole jäänyt sellaista tuntua kuin jumalanpalvelukset olisivat olleet liian pitkiä ja tylsiä. Ne kuuluivat asiaan, sillä selvä.

Yhtenä pyhäaamuna isään ja äitiin iski jokin pieni pirulainen vai sanottaisiinko sitä vaikka vähän yli kaksikymppisten huumorintajuksi. Mummolaan lähtiessä heidän käteensä sattui jostain kissannahan palanen. Niinpä nuoret vanhempani keksivät asettaa sen pikkuveljeni pipon reunan alle, niin että pojan siihen asti vaalea kiharapää näyttikin yhtäkkiä mustalta, lyhyeltä sängeltä.

Sitten nuoret vanhempani ilmestyivät muina miehinä äidin sukulaisten eteen. Kun pikkuveljen muuttunutta ulkonäköä ruvettiin kauhistelemaan, sanoivat isä ja äiti ihan kuin jokapäiväisestä asiasta: "Meni poika vähän liian lähelle kammarin uunia..."

Siitäkös syntyi huuto ja päivittely: että eikö niiden lasten perään voisi vähän paremmin katsoa. En muista, riittikö isovanhempien huumorintaju niin pitkälle, että he olisivat pystyneet nauramaan kuultuaan jutun olevan pelkkää pilaa. Vähän epäilen, ettei riittänyt.

Edelliset