Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.



Lapsuudenmuistoja 4: Radio ja muovipussi (11.5.2018)

Sitten isä osti radion. Me Kaijan kanssa katselimme vierestä, kun hän asensi sitä paikoilleen Koivulan keittiöön. Sen jälkeen isä pyöritteli asemia, ja radiosta alkoi kuulua jotain ihmeellistä mongerrusta, josta me emme ymmärtäneet, mitä se oikein oli.

"Tämä on ulkomaan kieltä", sanoi isä. MITÄH? Olimme yhtenä kysymysmerkkinä. "Jotkut ihmiset puhuvat tuolla tavalla", selitti isä. "Jos me puhumme heille suomea, he eivät ymmärrä, mitä me sanomme."

Suomea! Mitä se oli? Emme olleet ikinä kuulleet koko sanaa. Siihen asti olimme luulleet, että kaikki ihmiset puhuvat samalla tavalla kuin mekin. Meille tuli täytenä yllätyksenä, että maailmassa on useampia kieliä. Muistan vieläkin elävästi tuon Baabelin tornia edeltävältä ajalta periytyvän ällistyksen tunteen: Voiko olla totta, ettei joku ymmärtäisi, mitä minä nyt sanon, vaikka puhun näin selvää ja ymmärrettävää kieltä???

Joku saattaa tässä vaiheessa ajatella, että olimme tynnyrissä kasvaneita kaspereita Ylä-Savossa tuohon aikaan. Mutta totuus on se, ettei Ylä-Savossa kuultu vieraita kieliä 50-luvun alkupuolella. Mummolassa oli kyllä aina ollut radio, mutta sen asemia ei totisesti väännelty mihinkään suuntaan. Radio sijaitsi salissa. Se avattiin juhlallisesti uutisten ja hartauksien ajaksi: parikymmentä minuuttia aamuin, illoin. Kaikki muu ohjelma oli jollakin tavalla epäilyttävää, ellei sitten suorastaan synnillistä. En muista, että ukin eläessä olisi radiosta yhtään kertaa musiikki soinut. Sunnuntaina kuunneltiin jumalanpalvelus ja viikolla Markus-sedän satutunti. Siinä kaikki.

Ja niinpä minä kuulun niihin aataminaikuisiin fossiileihin, jotka muistavat selvästi, milloin ja missä he ovat kuulleet ulkomaankieltä elämänsä ensimmäistä, mutta ei suinkaan viimeistä kertaa.

Kun Koivulaan oli hankittu radio, isä ja äiti alkoivat kuunnella sitä iltaisin. Maanantaisin he koettivat tulla navettatöistä ajoissa, että ehtisivät kuunnelman alkuun kello kahdeksaksi. Me lapset emme saaneet sitä kuunnella; se oli aikuisten mielestä meille liian jännittävää ja järkyttävää. Kammarin sängyssä maatessani nukahdin usein radion matalaan ääneen. Sanoja en erottanut, mutta traagisen pohjavireen erotin: noilla ihmisillä on kamala hätä. Mitä ne oikein huutavat, itkevät ja raivoavat?

Sillä tavalla alkoi media tehdä tuloaan Ultima Thuleenkin.

Eräänä päivänä Koivulaan ilmestyi kulkukauppias. Oli kesä, ihana kesä koivujen keskellä, kuten 50-luvun kesät aina olivat. Kulkukauppias myi pyjamia, jotka oli laitettu muovipussiin. Se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan meistä lapsista – tiedä vaikka aikuisistakin – näki muovipussin.

Maire-serkulle ostettiin pyjama. Oli itsestään selvää, että hänen kotonaan oli enemmän rahaa kuin meillä, ja niinpä serkut saivat paljon sellaisia tavaroita, joista me vain haaveilimme. Mutta muovipussi – se vasta oli jotakin! Maire pani pussin päähänsä hatuksi ja juoksi ympäri pihaa kuin mikäkin tonttu.

Mekin menimme kotiin vaatimaan, että meidän pitää saada pyjamat. Miten lie äiti tajunnut, että nyt on tositarpeesta kysymys, joka tapauksessa hän suostui pyyntöömme. Kulkukauppias ei ollut ehtinyt lähteä Koivulasta, joten äiti kävi suorittamassa vähistä rahoistaan ostoksensa: yhdet pyjamat. Mutta voi kauhistus – kun hän tuli kotiin, ei hänellä ollutkaan muovipussia, vaan pelkkä pyjama. Mitä me pyjamalla teimme!

Siitä syntyi niin hirveä maansuru, että äiti juoksi kulkukauppiaan perään vaatimaan ostoksensa ympärille muovipussia; hän kun ei ollut ensin tajunnut, että lapset haluavat saada nimenomaan muovipussin, pyjama on sivuseikka. Hän sai pussin.

Sen jälkeen meitä oli kaksi juoksemassa muovipussi päässä pitkin Koivulan pihaa. Meidän lapset joutuivat juoksemaan vuorotellen, koska meillä oli vain yhdet pyjamat ja yksi pussi. Mutta joka tapauksessa meillä oli se pussi – elämämme ensimmäinen muovipussi!!!

Edelliset