Viikon juttu
Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.
Lapsuudenmuistoja 3: Eläinten kuvia ja paperinukkeja (4.5.2018)
Lauantaina äiti siivosi ja leipoi vehnasta. Vehnanen oli ainoa kahvileipä, mikä meillä 50-luvulla tunnettiin. Viikon alkupuolella se oli vielä tuoretta, ja silloin oli äidistä mukavaa nousta aamulla kahvinkeittoon. Viikon lopulla etsittiin kaapista, kunhan vain jokin känttyrä olisi sieltä käteen sattunut. Vehnanen oli sitä parempaa, mitä enemmän siihen oli pantu kaupan jauhoja. Omatekoisista vehnäjauhoista tuli melko ruskeaa pullaa.
Vahnasen kanssa aikuiset joivat tietenkin kahvia. Niin köyhää ihmistä ei Suomessa ollutkaan, joka ei olisi juonut joka päivä kahvia siitä lähtien, kun sitä rupesi kaupasta saamaan. Moni kyllä keitti samoihin sakkoihin monet kahvit, mutta kahvit kumminkin – ei mitkään korvikkeet. Kahvi on siitä lähtien edustanut suomalaisille vapauden makua. Me lapset joimme maitokahvia, jolla ei ollut oikean kahvin kanssa muuta yhteistä kuin nimi. Vasta rippikoulun käyneet saivat oikeuden nauttia tuota aikuisten pyhää juomaa.
50-luvun puolessa välissä alkoi kahvipaketteihin ilmestyä eläinten kuvakortteja. Niiden koko oli sama kuin kahvipussin pohjan: 12x12 senttiä. Minä olin nähnyt niin vähän värikuvia elämäni aikana, että nuo eläimet veivät minulta sydämen. Keräsin sarjaa täyteen. Rusakko – kaikkein ihanin kuva – puuttui ja puuttui, sitä ei löytynyt Mummolan sen enempää kuin kotimme Koivulankaan paketeista. En muista, tuliko sarja koskaan täyteen, mutta olen kiitollinen sille ihmiselle, joka keksi ruveta ilahduttamaan meitä 50-luvun lapsia eläinten kuvilla.
Joskus minuun iski leikkimishimo kesken lapsenkaitsennan, etenkin jos Maire-serkku tuli hakemaan minua ulos. Kerrankin minun olisi tehnyt mieli leikkiä niin maar kamalasti, mutta äiti oli mennyt jonnekin ja jättänyt Malla-taaperon minun hoteisiini. Malla osasi jo kävellä, mutta kenkiä hänelle ei löytynyt, vai eikö niitä lie ollut olemassakaan – joka tapauksessa lasta ei voinut viedä ulos. Muistan säänkin, se oli syksyinen ja harmaa, sellainen, josta isosisko tajusi: pienempi paleltuu pihalla, jollei hänellä ole kunnolla vaatetta päällä.
Mitä siinä siis olisi voinut tehdä? En tiedä, kumpi meistä kahdesta sai idean, Maire vai minä: kannetaan Malla lähimpään naapuriin. Siellä asuu joutilas vanhaemäntä, hoitakoon hän lasta sillä aikaa kun me leikimme. Sylissä me emme kuitenkaan jaksaneet vuodenvanhaa pullukkaa kantaa, joten toinen tarttui häntä käsistä, toinen jaloista, ja sillä tavalla retuutimme lapsen 200 metrin päässä sijaitsevaan Ainolaan. Rojautimme pikkusisaren keskelle tuvan lattiaa ja sanoimme vanhalle emännälle: "Hoida sinä tätä vuorostasi, me leikitään!"
Ainolaisia huvitti. He suostuivat auliisti lastenhoitajiksi, ja niinpä me Mairen kanssa pääsimme lopultakin ulos mukavampiin hommiin. Äiti-parkaa tämä tapaus vain nolotti sanomattomasti.
Näihin aikoihin lähetti Hanna-tätimme Joensuusta postissa Kaijalle ja minulle, molemmille erikseen paperinuket. En tiedä, liekö täti tehnyt ikinä elämässään sen parempaa tekoa. Paperinuket olivat jotain ylimaallisen ihmeellistä, jollaista emme olleet koskaan sitä ennen nähneet. Ensinnäkin saimme leikata ihan itse sekä kauniit nuket että niiden vaatteet pahvista irti. Ja sitten saimme pukea ja riisua niitä loppumattomiin talviauringon maalatessa kirkkaita ruutujaan Mummolan tuvan matoille.
Kiitos sinulle, Hanna-täti, että muistit sisaresi lapsia ja järjestit meille sellaisen ilon! (Täti täytti viime vuonna 90 vuotta.)
Edelliset
- Lapsuudenmuistoja 2: Kylässä käyntiä (27.4.2018)
- Lapsuudenmuistoja 1: Ensimmäinen kirjani (20.4.2018)
- Jeesus ei tule koskaan liian myöhään (11.4.2018)
- Leskiäidin lahja (4.4.2018)
- Jeesus kohtaa epätoivoisen isän (28.3.2018)
- Lisää...