Viikon juttu
Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.
Lapsuudenmuistoja 2: Kylässä käyntiä (27.4.2018)
Isä ja äiti kävivät noin kerran viikossa eri naapurissa vierailulla. Se tarkoittaa, että kun navettatyöt oli tehty seitsemän maissa, he läksivät "kylään". Kylässä käynti oli maalaisten tavallisin huvittelumuoto ennen television tuloa, ja mukava muoto olikin. Toisinaan käytiin varpaisissa, eli katsomassa vastasyntynyttä vauvaa. Silloin piti olla täytekaakku mukana. (Parhaassa tapauksessa sekä täytekaakku että vehnasrinkilä, kuten kummitädilläni aina oli.) Miten monta makeaa palaa mekin saimme syödäksemme, kun kaikki kylän perheet kävivät varpomassa jokaista meidän vauvaamme erikseen!
Silloin harvoin, kun joku muutti uuteen kotiin, vietiin tuliaisiksi ruisleipä ja suolaa. Tai sitten käytiin muuten vain kylässä, vuoroin vieraissa -periaatteella.
Lapsilauma ei päässyt mukaan, paitsi enintään yksi kerrallaan. Minut yleensä jätettiin kotimieheksi. Halusin ilahduttaa kylästä palaavia vanhempiani siivoamalla keittiön sillä aikaa kun he olivat poissa. Se oli iso työ lapsenvahtimisen ohella, sillä meidän keittiö (toinen kahdesta huoneestamme) oli arkipäivisin melkomoisessa sekavuustilassa. Asettelin tavarat paikoilleen ja lakaisin lattian. Astioita en muistaakseni pessyt, koska vesi olisi pitänyt hakea kaivosta ja lämmittää hellalla. Usein poimin kukkiakin maljakkoon.
Äiti oli joka kerran yhtä iloinen nähdessään siivotun keittiön. Kerran hän toi minulle kaupungista pienen vaaleanpunaisen lasimaljakon numero viitosen hoitopalkaksi. Rahaa me lapset emme työnteosta koskaan saaneet. Työtä tehtiin siksi, että se oli jokaisen velvollisuus. Ei sitä kukaan rahan tähden tehnyt.
Kerran sitten tapahtui isän ja äidin kyläreissun aikana tragedia. Leikimme nurkkajussia leikkimökin ympärillä. Yhtäkkiä mökin lattian alta pinkaisi esiin kissanpentu – ja jäi pikkuveljeni jalan alle. Eläimeltä meni selkä poikki. Se halvaantui eikä pystynyt liikuttelemaan takajalkojaan, vaan raahasi takaruumistaan perässään surkean näköisenä.
Emme tajunneet, ettei kissanpentuun koske – se ei valittanut eikä naukunut yhtään. Me sen sijaan valitimme ja itkimme ja paruimme kuorossa. Minä tapani mukaan etsin syyllistä, ja kukapa muu se syntipukki olisikaan ollut, jollei kissan päälle astunut pikkuveljeni. (Voi, jos saisi tuonkin synnin tekemättömäksi; miksi, voi miksi, pitikään joka asiaan löytyä joku syyllinen?)
Tiesimme, ettei kissalle voinut tehdä muuta kuin tappaa se. Aika isän kotiinpaluuseen tuntui vuosien mittaiselta, koska pelkäsimme eläimen kärsivän. Lopulta, lopulta isä tuli kotiin ja lopetti eläimen kärsimyksen. Missä ja miten, sitä meille ei onneksi koskaan kerrottu.
Vasta Japaniin tultuani olen tajunnut, etteivät kaikki maailman lapset suinkaan suhtaudu eläimen kärsimyksiin niin kuin me suhtauduimme. Buddhalaisen mieleenkään ei tulisi, että kärsimys on lopetettava. Ei, hän veisi kissan metsään ja jättäisi sen sinne kuolemaan.
Edelliset
- Lapsuudenmuistoja 1: Ensimmäinen kirjani (20.4.2018)
- Jeesus ei tule koskaan liian myöhään (11.4.2018)
- Leskiäidin lahja (4.4.2018)
- Jeesus kohtaa epätoivoisen isän (28.3.2018)
- Lisää...