Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.



Jeesus ja hänen vanhempansa (16.3.2018)

Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Tuskin mikään muu käsky koputtaa keski-ikäisen ihmisen omaatuntoa niin kipeästi kuin neljäs. Miten hirvittävää onkaan joutua sen tosiasian eteen, että on ollut pilaamassa omien vanhempiensa tai lastensa elämää. Miten tuskallista onkaan nähdä omat virheensä lapsissaan! Moni keski-ikäinen ajattelee: Jospa saisinkin takaisin sen ajan, kun poikani tai tyttäreni oli vielä pieni – miten toisin minä nyt häntä kohtelisinkaan! Tai: Jospa isä ja äiti olisivat vielä elossa – miten hyvin minä heitä nyt hoitaisinkaan! Tehtyä ei kuitenkaan saa enää tekemättömäksi. Kukat ja kynttilät haudalla ovat laiha lohdutus omantunnon syytöksiä vastaan.

Jeesuksen elämästä voimme nähdä, mitä vanhempien kunnioittaminen käytännössä tarkoittaa. Murrosikä oli Jeesuksellekin taitekohta suhteessa isään ja äitiin. Käydessään kaksitoistavuotiaana temppelissä Jeesus tuotti huolta vanhemmilleen. Hän näytti Marialle ja Joosefille, että hänellä olisi siitä lähtien oma yksityinen maailmansa, johon vanhemmat eivät enää pääsisi vapaasti puuttumaan (Lk. 2:41-52).

Tiedämme, että Jeesus oli synnitön – myös murrosikäisenä. Hänen temppelivierailustaan voimme oppia ainakin sen, ettei nuoren ihmisen itsenäistyminen voi tapahtua ilman kipua. Tekee kipeää, kun lapsi alkaa elää omaa elämäänsä. Tekee kipeää, kun murrosikäinen päättää itse, mihin hän uskoo. Vanhempien usko ei hänelle enää riitä.

Nasaretiin palattuaan Jeesus oli kuitenkin vanhemmilleen kuuliainen vielä kahdeksantoista pitkää vuotta. Hän teki töitä Joosefin kanssa rakentajana ja elätti perhettään tämän kuoltua. Varmaan hän oli isoveljenä osittain myös isän asemassa nuoremmille sisaruksilleen. Ilmeisesti hän sai myös osansa nuorempiensa kapinasta; veljethän kieltäytyivät uskomasta häneen ennen hänen ylösnousemustaan (Joh. 7:5).

Aloitettuaan julkisen toimintansa Jeesus sitten "tarttui auran kurkeen" eikä katsonut enää taakseen. Hänen ei auttanut muu kuin jättää perheensä Jumalan käsiin ja uskoa, että se tuska, jonka hän joutui heille tuottamaan, kääntyisi lopulta heidän parhaakseen.

Jeesus ei juossut kotonaan tarkistamassa, miten äiti ja sisarukset selviävät ilman häntä. Kerran hän joutui suorastaan törmäyskurssille äitinsä kanssa. Maria tahtoi näet varjella poikaansa kärsimykseltä ja tuli hakemaan tätä Kapernaumista kotiin. Jeesus kieltäytyi edes tapaamasta äitiään, saati että olisi lähtenyt hänen mukaansa (Mk. 3:21,31-35). Toisaalta Vapahtaja myös huolehti leskiäidistään loppuun asti. Ristin juurella hän järjesti Marian rakkaimman opetuslapsensa hoiviin (Joh. 19:26-27).

Jeesus opetti kutsumaan Jumalaa Isäksi. Vanhassa testamentissa ei Jumalaa nimitetä Isäksi kovinkaan monta kertaa. Vasta Jeesus neuvoi opetuslapsiaan tekemään niin. Taistellessaan kauheaa rukoustaisteluaan Getsemanessa Jeesus "ääneen itkien rukoili ja huusi avukseen" Jumalaa (Hepr. 5:7). Ja samaan hengenvetoon hän kuitenkin käytti tästä nimeä "isi", arameaksi "abba". "Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun" (Mk. 14:36). Ja pidätyshetkellä: "Kun Isä on tämän maljan minulle antanut, enkö minä joisi sitä?" (Joh. 18:11).

Vielä riippuessaan ristillä Jeesus puhutteli kaksi kertaa Jumalaa Isäkseen, vaikka tämä oli hänet hylännyt: "Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät" (Lk. 23:34). Ja: "Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni" (46). Tällä tavalla Jeesus osoitti kunnioitusta Taivaallista Isäänsä kohtaan ja täytti neljännen käskyn viimeistä piirtoa myöten hamaan katkeraan loppuun asti.

Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus kutsui Isäänsä myös opetuslastensa Isäksi – siis myös meidän Isäksemme, jotka uskomme häneen (Joh. 20:17). Nyt mekin voimme huutaa Jumalalle kuin pienet lapset: Abba, Isi (Room. 8:15). Jeesus kieltää meitä huolehtimasta huomisesta, koska Isämme jo tietää, mitä tarvitsemme (Mt. 6:8). Hän vakuuttaa, ettei Taivaallinen Isä anna koskaan lapselleen kiveä, vaan leivän (Mt. 7:9). Meitä odottaa taivaassa Isän koti, jonne Jeesus meni valmistamaan sijaa (Joh. 14:1-2). Raamatun mukaan kurituskin on merkki siitä, että olemme Jumalan lapsia, emme lehtolapsia (Hepr. 12:8).

Rakas lukijani, jos sinä et ole saanut kokea rakkautta oman isäsi taholta, niin tässä sinulla nyt on Isä, jonka rakkaus ei lopahda kesken. Ei ole niin, että sinun pitäisi saada ensin kokea maallisen isäsi tai häntä edustavan henkilön rakkaus voidaksesi uskoa Jumalan isänrakkauteen. Jos asia olisi sillä tavalla, niin suurelle osalle ihmiskuntaa kristillinen usko olisi sula mahdottomuus. Ei, evankeliumeissa me saamme kohdata ja kokea täydellisen isänrakkauden – eikä se rakkaus ole teoreettista tai paperinmakuista. Jumalan isänrakkaus voi parantaa hiljaa ja huomaamatta syvimpiäkin haavoja, joita omat vanhempasi sinuun tahallaan tai tahtomattaan tulivat iskeneeksi.

Jeesus tuhlaajapoikana. Jeesus siis opetti, että meillä on taivaassa Isä, tuhlaajapojan Isä, joka odottaa syli avoinna meitäkin huonoja vanhempia ja huonoja lapsia oikeaan kotiimme. Taivaan Isä ei edes pysähdy soimaamaan meitä synneistämme, vaan antaa ne heti anteeksi ja sulkee meidät syliinsä. Eikä vain kerran, vaan joka kerran, kun hänen luokseen tulemme.

Mutta miksi Jeesus itse ei sitten itse saanut tällaista vastaanottoa palatessaan "maailmalta" taivaalliseen kotiinsa? Miksi hänen edessään ovi ikään kuin paiskattiin kiinni, kun hän teki kuolemaa? Siksi, että ristillä riippuessaan Vapahtajamme olikin vaihtanut osia tuhlaajapojan kanssa – so. sinun kanssasi. Hän kärsi sen kuolemanrangaistuksen, jolla neljännen käskyn rikkojia Vanhassa testamentissa uhataan. Hän maksoi laskun avoimesta sylistä, avoimesta ovesta, juhlapuvusta ja sormuksesta. Siksi ja vain siksi ovi on tänäänkin apposen auki kaikkien maailman tuhlaajapoikien ja -tyttöjen tulla takaisin Taivaallisen Isän kotiin.

(Tämä juttu on ilmestynyt aikaisemmin kristillisessä perhelehdessä.)

Edelliset