Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.



Mongolialainen tyttäreni (15.11.2017)

Katselen joulukortin perhepotretista nuorta pyöreäkasvoista mongolinaista ympärillään oikein mukavan näköinen aviomies ja kolme alle kuusivuotiasta vekaraa. Altai, tyttäreni Mongoliasta – niin monta rukousta olen puolestasi rukoillut viimeisen 12 vuoden aikana! Ajatus karkaa Mongoliaan ja mitä siellä tapahtui syksyllä vuonna 2002.

Kaikki alkoi siitä, kun pikkiriikkiseen luterilaiseen kirkkoon Ulan Batorissa ilmestyi 18-vuotias mongolityttö iloinen hymy pyöreillä kasvoillaan. Tyttö oli tullut jumalanpalvelukseen elämänsä ensimmäistä kertaa kristityn tätinsä kutsumana. Juttelimme kaikenlaista englannin kielellä. Tyttö ilmoitti nimekseen Altai (nimi muutettu). Hän oli asunut perheineen Saksassa puolet ikäänsä, yhdeksän vuotta. Nyt hän olisi ollut innolla menossa sinne takaisin lukiotaan päättämään, jos vain olisi saanut viisumin.

Yhtäkkiä sain idean: "Sinähän sitä voisitkin lähteä meille tulkiksi maakuntamatkalle!" Tulkkia oli vaikea saada kahdeksan päivän reissulle 500 kuoppaisen kilometrin päähän. Altai suostui ilomielin. Hänellä ei ollut mitään tekemistä, ja hän oli aina halunnut nähdä tuon kauneudestaan kuuluisan maakunnan.

Vähän myöhemmin tulin hiljaisessa mielessäni katumapäälle. Altai ei ollut kristitty. Saksa oli hänen vahvin kielensä, äidinkieltään mongolia hän ei osannut kunnolla. Raamatun kieli ja uskonnollinen sanasto olivat hänelle täysin tuntemattomia kaikilla kielillä. Miten hän selviäisi ilosanomakurssin tulkkaamisesta? Minulla on ollut matkoillani liian monta ikävää kokemusta surkeista tulkeista.

Viisisataa kuoppaista kilometriä. Seuraavalla viikolla pakkasimme nelivetoisen Hyundaimme tavaraa täyteen ja käänsimme auton nokan ulos kaupungista. Altai opiskeli tulkkausta melkein koko 12 tuntia kestäneen ajomatkan ajan: luki Markusta rinnakkain mongoliksi ja englanniksi sekä kuunteli tulkattuja puheitani kasetilta. Opetin hänelle uskonnollista sanalistaa. Mitä on mongoliksi "vanhurskas", entä "pyhä", entä "kolmiyhteinen", entä "armonväline"? Näin, että tyttö on ahkera ja nopea oppimaan, ja se rauhoitti mieltäni jonkin verran.

"Mitä ajattelet Jeesuksesta?" kysyin keikkuessamme hirvittävän kuoppaisella tiellä pitkin puutonta aroa. Loivilla rinteillä laidunsivat lammaslaumat, lehmälaumat, jakkilaumat, hevoslaumat ja jopa jokunen kameli. "En tiedä, mitä hänestä pitäisi ajatella", vastasi tyttö rehellisesti. "Saksassa kuulin kyllä muutaman kristillisen hartauspuheen katolisessa asuntolassa, mutta en päässyt selville, onko hän oikea Jumala."

Maakuntakaupungissa asetuimme asumaan pastorin yksiöön, josta tämä muutti perheensä kanssa evakkoon kirkolle. Meitä ahtautui yhteen huoneeseen kolme suomalaista naista ja Altai. Yritimme selvitä huumorin avulla arkipäivän epämukavuuksista: ettei vessa toiminut kunnolla, ettei suihkussa voinut käydä ollenkaan, ja että seinillä juoksi torakoita joka kerran, kun valot sytytimme. Altai ei valittanut sanallakaan. Ilmeisesti hän kuitenkin yhtyi sydämestään iltarukouksemme siihen kohtaan, missä pyysimme Herraa varjelemaan meitä torakoista yön pimeydessä. (Nukumme nimittäin lattialla.)

Ainoa oikea Jumala. Ilosanomapiirin koulutukseen osallistui kokonaista viisikymmentä alle parikymppistä mongolinuorta. Altain silmät säteilivät jo ensimmäisen kokouksen jälkeen: "Voi että!!! En ole ikinä nähnyt yhtään Jeesukseen uskovaa nuorta, ja täällä heitä on laumoittain!" Mongolityttö tunsi olevansa kuin Liisa Ihmemaassa.

Altai selvisi tulkkauksesta olosuhteisiin nähden hyvin. Samalla hän sai osallistua ilosanomapiireihin muiden nuorten kanssa. Yhtenä päivänä tyttö totesi vakavasti: "Nyt olen päässyt Markuksen loppuun. Kun luin viimeisiä lukuja ja näin, miten Jeesus rakasti ihmisiä, jotka häntä vihasivat, niin ajattelin: Tämän täytyy olla totta! Nyt minä uskon, että Jeesus on ainoa oikea Jumala."

Meidän kolmen suomalaisnaisen teki mieli lentää kattoon pelkästä riemusta. Siitä päivästä lähtien alkoi Altai rukoilla ääneen yhteisissä rukoushetkissämme – saksan kielellä. Viimeisenä kurssipäivänä hän kertoi muille nuorille tulleensa uskoon ja sai heiltä osakseen raikuvat aplodit.

"Tästä lähtien minä aion käydä kirkossa joka pyhä ja mennä kastekouluun. Ja Raamatun luen vähitellen läpi kolmella kielellä", lupasi Altai ihan omasta aloitteestaan paluumatkalla pääkaupunkiin. "Mitkä asiat kristinuskossa ovat tehneet sinuun suurimman vaikutuksen?" tiedustelin häneltä. "Se miten iloisia kristityt nuoret ovat. Ja miten he rukoilevat toistensa ongelmien puolesta, ja Jumala todella vastaa heille. Ja sitten nuo laulut ja puheet, kaikki se oli minulle uutta ja ihmeellistä. Minuun on tehnyt vaikutuksen sekin, kun näen miten paljon hyvää kristityt tekevät: ruokkivat köyhiä, auttavat vankeja ja vaikka mitä muuta."

Seuraavasta sunnuntaista lähtien Altai oli todella alkanut käydä jumalanpalveluksissa ja nuorten raamattupiirissä, mutta minä en ollut sitä enää näkemässä. Kesällä hänet kastettiin.

Uskon hedelmä. Seuraavan kerran tapasimme vuonna 2006 samaisessa Ulan Batorissa. Altai oli siinä vaiheessa 22-vuotias neitokainen. Iloitsin siitä, miten paljon hän oli kasvanut uskossa neljän vuoden aikana. Hän oli muun muassa toiminut vetäjänä nuorten piirissä, jossa oli käyty läpi kaikki neljä ilosanoma-opastani mongolin kielellä – 120 kertaa.

Eräällä yhteisellä matkallamme Altai halusi kertoa minulle "elämänsä suurimman todistuksen". Joulukuussa 2004 olivat perheen naiset olleet laittamassa uudenvuodenkutsuja äidin firman työntekijöille. Äiti lähetti Altain hakemaan autosta jotain tavaraa kello neljältä aamulla. Kolme humalaista poikaa pysäytti tytön ja alkoi käyttäytyä uhkaavasti: he halusivat rahaa. Kun Altailla ei sitä ollut, pojat iskivät hänet katuun ja potkivat häntä niin, että nenäluu meni poikki kolmesta kohtaa ja verta vuosi kuin härän kurkusta. Altain kasvot turposivat myöhemmin sinipunakukertaviksi, ja hänen oli maattava selällään sängyssä viisi päivää, että nenäluu kasvaisi uudelleen paikoilleen.

Sukulaiset juoksivat kadulle etsimään poikia, hyppäsivät autoon ja saivat kuin saivatkin heidät kiinni ja kutsutuksi poliisit paikalle. Pojat pidätettiin, ja poliisit kysyivät, mitä heille tehtäisiin. Jos Altain perhe nostaisi oikeusjutun, joutuisivat nämä nuorisorikolliset armotta kolmeksi vuodeksi vankilaan. Altai voisi myös vaatia heiltä suuren summan vahingonkorvauksia.

Altain sydän kiehui raivosta ne viisi päivää, kun hän makasi sängyssä selällään. Mutta sitten hän päättikin antaa kaiken anteeksi, ja viha laantui heti. Ei vankilaa, ei vahingonkorvauksia, vain yksi ehto: että poikien pitäisi tulla yhden kerran kirkkoon. Altain ei-kristitty isä oli tätä päätöstä vastaan, mutta äiti antoi tyttärelleen luvan tehdä, kuten tämä itse parhaaksi näkisi.

Kun nuorisorikolliset tulivat vanhempineen kirkkoon, oli pastori tehnyt saarnansa sillä tavalla, että ensin hän saarnaisi lakia toisen ihmisen hakkaamisesta ja sitten evankeliumia Jumalan armosta Kristuksessa. Sen jälkeen Altai ilmoitti kyynelet silmissään koko seurakunnan edessä antavansa pieksäjilleen anteeksi, koska Jumala on antanut hänelle hänen syntinsä anteeksi. Hän myös kutsui poikia ja heidän perheitään mukaan seurakunnan toimintaan. Ei heitä ole sen jälkeen kirkossa näkynyt, mutta yhdesti he ovat joka tapauksessa saaneet kuulla evankeliumin ja jopa kokea sen käytännössä. Poikien vanhempien kiitollisuutta Altaita kohtaan ei voi sanoin kuvata...

Tuostakin tapaamisestamme on jo kahdeksan vuotta kulunut. Ja nyt minä katselen sydän kiitollisuutta täynnä joulukortista nuoren mongoliäidin iloisia kasvoja. Kiitos, Herra, että kutsuit Altain valtakuntaasi! Kiitos että annoit hänelle suuren tehtävän perheessä ja seurakunnassa. Kiitos kaikista niistä lapsista, joita olet minulle ympäri maailmaa antanut!

(Julkaistu aiemmin Länsi-Suomen Herännäislehdessä)


Edelliset