Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.



Kolme Raamatun sankaria (8.11.2017)

Vuonna 605 eKr. vietiin joukko teini-ikäisiä poikia panttivankeina Babylonian pääkaupunkiin. Totalitäärisen valtiovallan puristuksessa nämä pojat joutuivat esittämään itselleen muutaman tärkeän kysymyksen: "Mikä osa elämästäni kuuluu Babylonian hallitsijalle, mikä taas kuuluu vain Jumalalle? Missä asioissa voin tehdä kompromissin, ja missä minun on pysyttävä lujana, vaikka henki menisi?" Tämä kysymyksenasettelu on yllättävän ajankohtainen meidänkin päivinämme.

Kohtalokas virkavala
Käytyään läpi kolmivuotisen "yliopistokurssin" nuoret panttivangit pääsivät hyvään asemaan. Danielin kolme ystävää: Hananja, Misael ja Asarja lähetettiin maakuntahallintoon töihin. Tuossa tilanteessa tulee ihmiselle yleensä kiusaus koettaa säilyttää saavutetut edut millä hinnalla hyvänsä. Nyt kävi niin, että Nebukadnessar sattui rakennuttamaan 30 metriä korkean, kullatun kuvapatsaan juuri noiden kolmen nuoren juutalaisen hallintoalueelle. Patsaan paljastustilaisuuteen oli kutsuttu kaikkien maakuntien tärkeimmät virkamiehet: satraapit, käskynhaltijat, maaherrat, neuvonantajat, rahavarainhoitajat, tuomarit ja poliisipäälliköt. Paikalla oli myös suuri orkesteri.

Sitten kuulutettiin, että orkesterin päästäessä ilmoille ensimmäiset sävelensä piti kaikkien "valtion virkamiesten" heittäytyä maahan kultaisen kuvapatsaan eteen. Kumarrus olisi eräänlainen virkavala, jolla osoitettaisiin uskollisuutta Nebukadnessarille. Joka ei kumartaisi, se heitettäisiin tuliseen pätsiin.

Minkä verran nuorilla miehillä lie ollut aikaa keskustella asiasta keskenään ja päättää, mitä he tekisivät? Daniel oli kaukana pääkaupungissa; häneltä ei voitu kysyä neuvoa. Jos miehet olivat naimisissa, nousi heidän silmiensä eteen varmasti kuva vaimon ja lasten kasvoista. Mitä perheelle tapahtuisi, jos isä tapettaisiin; vieraalla maalla kun ei ollut edes sukulaisia, jotka olisivat voineet tulla hätiin.

"Eihän tuollainen kumarrus mikään uskonnollinen toimitus ole. Heittäytykää toki maahan vaikkapa vain muodon vuoksi; saattehan te sydämessänne uskoa mihin tahansa", neuvoivat babylonialaiset virkamiehet varmaankin kolmea kollegaansa. "Tehän aiheutatte meille valtavan imago-tappion. Otatteko vastuullenne sen, jos tästä nyt alkaa suurisuuntainen vaino?" protestoivat ne juutalaiset, jotka olivat päättäneet suorittaa vaaditun rituaalin.

Danielin ystävät tiesivät, että kuvan kumartaminen olisi synti ensimmäistä ja tärkeintä käskyä vastaan. Sen lisäksi miehet ymmärsivät olevansa vastuussa esimerkistä, jonka he antaisivat lapsilleen, maanmiehilleen ja pakanoillekin. Ja kun torvet, huilut, sitrat, harput, luutut ja säkkipillit sitten rämähtivät soimaan, heittäytyi koko tuo valtava ihmisjoukko patsaan eteen kasvoilleen. Kaikki muut paitsi Hananja, Misael ja Asarja, jotka jäivät seisomaan.

Asiasta kerrottiin Nebukadnessarille siihen sävyyn kuin noiden kolmen juutalaisen käytös olisi tarkoitettu henkilökohtaiseksi loukkaukseksi kuningasta ja hänen uskontoaan kohtaan. Suurkuningas suvaitsi "globaalissa kylässään" kaikenlaisia uskontoja, mutta tämä oli hänellekin jo liikaa. Asiahan on niin, että suvaitsevaiset ihmiset suvaitsevat yleensä kaikkia muita paitsi niitä, jotka uskovat vain yhteen totuuteen. Näitä "fundamentalisteja" pidetään potentiaalisina terroristeina, jotka piilottelevat tikaria hihassaan. Postmodernismin mukaan usko yhteen totuuteen kun on jo sinänsä väärää vallankäyttöä.

Vakaumus

Nebukadnessar sai raivokohtauksen. Niskuroijat kutsuttiin hänen eteensä, ja he saivat kuulla kunniansa. Kuningas arveli, että kysymyksessä saattoi ehkä olla väärinkäsitys, ja antoi miehille vielä toisen mahdollisuuden: "Jos nyt suostutte heittäytymään maahan ja kumartamaan teettämääni patsasta niin hyvä on. Mutta jos ette kumarra, teidät heti heitetään tuliseen uuniin. Ja mikä jumala voisi teidät pelastaa minun käsistäni?" (3:15).

Suurkuningas näytti uskovan ihan vilpittömästi, ettei mikään mahti maan päällä eikä taivaassa voisi pelastaa ihmistä, jonka hän oli päättänyt surmata. Hananja, Misael ja Asarja eivät tienneet edeltä käsin, miten heille kävisi, mutta yhden asian he tiesivät: heidän kohtalonsa ei ollut kenenkään muun kuin Jumalan käsissä: "Tähän ei meidän tarvitse lainkaan vastata. Jumala, jota me palvelemme, pystyy pelastamaan meidät tulisesta uunista, ja hän voi pelastaa meidät myös sinun käsistäsi, kuningas. Ja vaikka niin ei kävisikään, kuningas, saat olla varma siitä, että kultaista patsasta, jonka olet pystyttänyt, me emme kumarra" (3:16-18).

Hananjan, Misaelin ja Asarjan äänessä kajahti aito uskonrohkeus. Heidän vakaumuksensa mukaan keisarille piti antaa, mikä keisarin on: verot, kunnioitus ja lainkuuliaisuus, mutta Jumalalle piti antaa, mikä Jumalan on: usko, rakkaus ja palvonta. Siitä he eivät aikoneet tinkiä, vaikka sitten henki menisi.

Ja nyt saivat Babylonian isokenkäiset nähdä ehkä ensimmäistä kertaa elämässään kolme miestä, joilla oli vakaumus. Vakaumus on sellainen asia, joka syntyy uskosta johonkin ihmistä itseään suurempaan totuuteen. Sen ei välttämättä tarvitse olla kristinuskon Jumala, se voi olla myös ihmisarvo, lähimmäisenrakkaus, oikeudenmukaisuus. Kristityn kohdalla vakaumuksen pitäisi syntyä Jumalan sanan pohjalta.

Vakaumus, kuten totuuskin, on ihmisen yläpuolella; hän ei voi muutella sitä mielensä mukaan tai toisten käskystä. Ei sittenkään, vaikka häneltä uhattaisiin viedä koti, kontu, virka, eläke ja vieläpä henkikin. Ihmistä kun ei voida pakottaa muuhun kuin kuolemaan, eikä se ole pahinta, mitä hänelle voi tapahtua.

On suorastaan traagista, että oma kirkkomme on viime aikoina saattanut sanan "vakaumus" huonoon huutoon. ("Papin henkilökohtainen vakaumus ei saa vaikuttaa hänen virkatehtäviensä hoitamiseen." Ja: "Vakaumuksen nimissä on historian kuluessa tehty kauheita tekoja.") Salliihan Suomen valtiokin esimerkiksi aseista kieltäytymisen vakaumuksen vuoksi – ja kirkkoko nyt haluaa kieltää koko käsitteen?! Eikö kirkon johto muista, että samaa laulua on laulettu kaikissa totalitäärisissä systeemeissä maailman sivu: vakaumus saa olla olemassa, mutta se ei saa näkyä eikä kuulua millään tavalla!

Ennemmin tai myöhemmin joutuu jokaisen kristityn vakaumus koetteille, ja sitä pikemmin, mitä lähempänä Jeesuksen paluu on. Mitä enemmän annamme Raamatun sanasta periksi, sitä enemmän meitä vaaditaan antamaan periksi. Rohkaiskoon Hananjan, Misaelin ja Asarjan esimerkki meitä pysymään lujana näissä lopun ajan taisteluissa.

Tulinen pätsi
Suuri yleisö katseli juutalaismiesten teloitusta jonkinlaisen lasin tai luukun läpi. Katselijat odottivat näkevänsä kolme palavaa soihtua, jotka käpertyisivät hetkessä mustaksi hiillokseksi pätsin pohjalle. Sen sijaan heitä odottikin elämänsä suurin yllätys. Kuningas Nebukadnessar ... sanoi hämmästyneenä hovimiehilleen: "Eikö tuleen heitetty kolme sidottua miestä ... Mutta minä näen nyt neljä miestä kävelemässä vapaina tulen keskellä, eivätkä he ole vahingoittuneet! Ja neljäs näyttää aivan jumalolennolta" (3:24-25). Tulisessa uunissa seisoi Jeesus omiensa vierellä.

Hananja, Misael ja Asarja päästettiin nopeasti pätsistä ulos. Koko virkamiesten joukko kerääntyi noiden kolmen ympärille ihmettelemään sitä, ettei heistä lähtenyt edes savun hajua! Ensimmäisenä puhkesi puhumaan Nebukadnessar: "Kiitetty olkoon Sadrakin, Mesakin ja Abed-Negon jumala! Hän lähetti enkelinsä ja pelasti palvelijansa, jotka luottivat häneen eivätkä välittäneet kuninkaan käskystä, vaan mieluummin panivat henkensä alttiiksi kuin suostuivat palvelemaan muuta jumalaa kuin omaansa!" (3:28).

Uskomatonta mutta totta: Babylonian ylpeä suurkuningas myönsi kaikkien edessä olleensa väärässä! Mikä todistus kolmen juutalaisen uskonrohkeudesta koituikaan koko valtakunnalle, ja mikä rohkaisu kaikille Juudan pakkosiirtolaisille! Babylonian valtakuntaan säädettiin ns. "jumalanpilkkalaki", joka kielsi juutalaisten Jumalan halventamisen. (Jospa vain meilläkin olisi yhä sellainen laki!)

Lukijani, jos koet olevasi "tulisessa pätsissä" sinäkin, niin tässä on sana sinua varten: "Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi, kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa, kun astut tulen lävitse, sinä et pala eikä liekki sinua polta" (Jes. 43:1-2). Herra voi pelastaa sinut tuskasta ja tulen liekeistä, mutta vaikka ei pelastaisikaan, tulee hän itse niiden keskelle sinun rinnallesi. Sinua ei jätetä mihinkään tilanteeseen yksin, ilman hänen läsnäolonsa suomaa lohdutusta.

Enemmän, paljon enemmän pelättävää on niillä, jotka vaikeuksien ja vainojen keskellä hylkäävät Jeesuksen ja hänen sanansa. He säästyvät ehkä tuliselta pätsiltä tämän maan päällä, mutta kuoleman jälkeen heitä odottaa ikuinen tuli, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen (Matt. 25:41). Sitä paikkaa meidän tulee pelätä, ei hetken kestävää ja kevyttä ahdistusta, jonka kaiken maailman nebukadnessarit voivat meille järjestää – ja silloinkin vain Jumalan luvan päälle.

(Julkaistu Elämä-lehdessä 2007)


Edelliset