Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.

Elämän tarkoitus on päästä kotiin – Eijiroon tarina 1 (10.8.2016)

Kuvittelepa, että sairastuisit kaksivuotiaana vakavaan sairauteen, joka veisi sinulta vähitellen näön, kuulon ja liikuntakyvyn. Kuvittelepa, että sinua kiusattaisiin ala-asteella, koska olet kömpelömpi kuin muut. Ja kuvittele vielä, että 14-vuotiaana halvaantuisit olkapäistä alaspäin, niin että joutuisit hengityskoneeseen ja letkuilla syötettäväksi. Mistä saisit voiman elää elämääsi eteenpäin?

Tämä oli japanilaisen Eijiroon tilanne, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran vuonna 1994 sitten. Poika oli silloin maannut sairaalassa neljä vuotta, katkeroituneena ja onnettomana. Eijiroo kapinoi sitä vastaan, että hänet oli yleensä synnytetty tähän kärsimyksen maailmaan. Hänen äitinsä kävi sairaalassa joka päivä paitsi perjantaisin, jolloin hän siivosi ja laittoi ruokaa toiselle pojalleen ja miehelleen. Äiti koetti kestää tilannetta oman uskontonsa varassa. Kerran hän oli jo vaihtanutkin yhdestä buddhalaisesta lahkosta toiseen, koska jälkimäisessä luvattiin ihmeparantumista.

Äidin lapsuudenystävä oli tuohon aikaan sen seurakunnan jäsen, jossa minä olin työntekijänä. Hän oli pyytänyt useampaankin kertaan, eikö suomalainen lähetyssaarnaaja saisi käydä Eijiroa katsomassa sairaalassa, mutta äiti ei ollut antanut siihen lupaa. Lopulta hän kysyi pojalta itseltään ja sai luvan, mutta vain yhdeksi kerraksi.

Minua pelotti ja jännitti, kun menin japanilaiseen sairaalaan tuona tammikuisena lauantaina. Toisen kerroksen aulassa meitä seisoi odottamassa Eijiroon äiti, hyvin kaunis vähän yli nelikymppinen nainen. Kumarsimme tervehdykset ja astuimme sisään potilashuoneeseen. Sängyssä makasi 18-vuotias poika ruumis täynnä letkuja, vaikka minkälaisissa koneissa kiinni. Hengitys tapahtui kanyylin ja hengityskoneen avulla, nenässä kulki ruokkimisletku. Kädet peiton päällä olivat ohuet ja epätavalliseen asentoon vääntyneet ja kasvoissa näkyi paiseita.

En osaa sanoa suomeksi, mikä tauti Eijiroota vaivasi. Joka tapauksessa sairaus ilmeni pojan ollessa kaksivuotias. Eri puolelle ruumista alkoi ilmestyä kasvaimia. Niitä saattoi tulla myös eri elimiin ruumiin sisäpuolelle. Kun yksi paise painoi niskahermoa, poika halvaantui. Lisäksi lihakset jollakin tavalla surkastuivat. Suun liikkeetkin olivat käyneet niin heikoiksi, että huulilta osasi pojan puhetta lukea enää vain äiti. Toisella korvalla Eijiroo kuuli vielä juuri ja juuri kovaäänisen puheen. Lukemaan hän pystyi paksujen silmälasien avulla.

Tunsin itseni todella avuttomaksi. Vetäisin henkeä, menin sängyn viereen ja puolittain huusin pojalle tervehdyksen. Menin suoraan asiaan: otin laukustani kuvakirjan ja kuvia näytellen kerroin yksinkertaisesti Raamatun "juonen": luomisen, lankeemuksen, Jeesuksen syntymän, kuoleman ja ylösnousemuksen. Lopetin kuvaamalla sitä, millaista taivaassa on. Kaiken tämän selittämiseen meni runsas varttitunti.

Sitten jatkoin: "Jeesus on lähettänyt minut tänne sairaalaan sanomaan sinulle, että hän tahtoisi olla sinunkin ystäväsi Eijiroo-kun." Kurkkuani kuristi ja kyynelet pyrkivät väkisinkin silmiin, kun tajusin, miten totta sanani ovat, ja miten suurta oli, että sain kertoa ne tuolle kärsivälle nuorelle ihmiselle.

"Mitä minun sitten pitää tehdä?" kysyi poika. Lupasin jatkaa siitä aiheesta, jos saisin vielä tulla häntä tapaamaan. Sain luvan. "Haluaisin päästä taivaaseen, mutta haluaisin myös tulla terveeksi. Mitä minun pitäisi tehdä?" kysyi poika seuraavaksi. Tunsin hirvittävää avuttomuutta. Japanissa se ei ole uskonto eikä mikään, joka ei voi luvata uskovaisilleen ruumiin terveyttä ja kaikkea muuta hyvää.

"Voimme rukoilla Jeesusta, että parantuisit, mutta en voi luvata, että niin tapahtuu. Se riippuu siitä, onko se hänen tahtonsa vai eikö ole. Mutta sen voin sinulle luvata ihan varmasti, että Jeesus tahtoo olla ystäväsi ja antaa sinulle iankaikkisen elämän", kuulin sanovani. "Rukoillaan sitten", sanoi Eijiroo. Ristin käteni, ja huusin rukouksen pojan korvaan. Kiitin Jeesusta siitä, että hän on nyt Eijiroon luona ja tahtoo olla hänen ystävänsä. Pyysin, että Jeesus parantaisi pojan, jos se olisi hänen tahtonsa. Aamen. Kun katsoin ympärilleni, näin, että äidinkin silmät olivat kyyneliä täynnä.

Sen jälkeen kävin Eijiroon luona joka lauantai puolen vuoden ajan, Suomeen paluuseeni asti. Kerroin aina yhden Raamatun kertomuksen, ja rukoilin lyhyen rukouksen. Eijiroo itse luki Lasten Raamattua läpi – siinä oli näet niin isot kirjaimet, että hän pystyi ne näkemään.

Eijiroo oli rehellinen nuori ihminen, joka myönsi syntinsä. Raamatusta hän kuuli, että katkeruus, viha ja anteeksiantamaton mielikin ovat syntiä. Yhä uudestaan hän kysyi, miten hänen pitäisi rukoilla. Riittikö se todella, että hän pyysi kuten publikaani temppelissä: "Jumala, ole tälle Eijiroolle armollinen." Riittää, minä vakuutin. Varmasti riittää.

Poika on muuttunut Jeesukseen tutustuttuaan, kertoi minulle hämmästynyt äiti. Kerran hän oli jopa kiittänyt äitiään siitä, että tämä tulee joka päivä hänen luokseen sairaalaan. "Sellaista en ole vielä koskaan kuullut poikani suusta. Purskahdin itkuun, kun hän sen sanoi. Ja samoin puhkesi mieheni itkuun illalla, kun kerroin hänelle Eijiroon sanat", kertoi äiti minulle jäljestäpäin. Sen jälkeen Eijiroo rupesi kiittämään äitiään jokaisen päivän päätteeksi, kun tämä oli lähdössä kotiin.

(Jatkuu ensi viikolla.)

Edelliset