Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.

Sovitus ja sovinto (4.7.2016)

2000-luvun alussa olin mukana kristittyjen japanilaisten kesäkokouksessa Hollannissa. Aiheena siellä oli ”Sovitus ja sovinto”. Kokoukseen oli kutsuttu puhujaksi eräs vanha hollantilainen nainen, Annie nimeltään, joka oli murrosikäisenä viettänyt kolme ja puoli vuotta japanilaisten keskitysleirillä Indonesiassa.

Annien tarina järkytti meitä kaikkia, vaikka se kerrottiinkin tasaisella äänellä ilman suuria tunteenpurkauksia: vanhempien ja viiden lapsen pako vuorille, pidätys, isän ja isoveljen joutuminen eri leiriin kuin mihin äiti ja neljä muuta lasta vietiin, epäinhimillinen kohtelu japanilaisten taholta: pieksäminen, päitten katkominen pienimmästäkin syystä ja nälkä, nälkä, nälkä.

Isä joutui Japanin hiilikaivoksiin pakkotyöhön ja kuoli siellä 41-vuotiaana. (Tässä vaiheessa Annien ääni lopulta sortui.) Äiti ja lapset selvisivät nipin napin hengissä ja palasivat sodan loputtua Hollantiin. Anniella oli kiire saada ikätoverinsa kiinni opiskeluissa; hän meni nuorena naimisiin ja sai paljon lapsia. Pitkät vuodet Annie vihasi japanilaisia – oli vain iloinen siitä, että hekin olivat joutuneet kärsimään Hiroshimassa ja muualla. Selittämätön masennus seurasi kuitenkin tätä naista joka askeleella.

Vasta eläkkeelle jäätyään Annie alkoi selvitellä keskitysleirikokemuksiaan. Hän tajusi, että Jeesus oli ollut leirillä hänen kanssaan – kaikesta huolimatta. Mutta samalla tavalla Jeesus oli ollut myös japanilaisten kanssa heidän kärsimyksissään. Sekin Annielle valkeni, että hänen vihansa japanilaisia kohtaan oli ollut suuri synti, jonka tähden Jeesuksen oli pitänyt vuodattaa verensä ristinpuulla. Veri oli sovituksen hinta, joka oli maksettu sekä uhrien että sortajien syntien tähden.

Saatuaan anteeksi oman katkeruutensa Annie pystyi tekemään sovinnon myös japanilaisten kanssa ja antamaan heille anteeksi. ”Nyt olen käynyt maassanne ja tavannut kristittyjä siellä ja voin vilpittömästi sanoa rakastavani teitä”, lopetti vanha hollantilaisnainen puheensa.

Salista kuului yhä enentyvä niiskutuksen ääni. Minäkin itkin yhden kangasnenäliinan märäksi. Japanilaiset eivät yleensä joudu kohtaamaan sotasyyllisyyttään, koska valtio salaa sen heiltä tarkkaan. Siksi monelle kristityllekin on suuri shokki, kun he joutuvat kasvokkain kansansa syyllisyyden kanssa.

Puheen loputtua yleisö sai esittää kysymyksiä. Nuori opiskelija aloitti sanomalla, että Japanissa sota aina esitetään ikään kuin japanilaiset itse olisivat uhreja. Vasta nyt hän sai kuulla, että he olivatkin sortajia, hyökkääjiä, pahantekijöitä. Toinen opiskelijapoika kysyi vähän ilkeästi, oliko hollantilaisten syntilista sitten ihan olematon Indonesiassa. Johon muuan vanhempi kristitty: ”Ei ollut, mutta me emme voi puolustella omia syntejämme sillä, että muutkin ovat tehneet pahaa. Me emme yksinkertaisesti ole siinä asemassa, että voisimme ruveta osoittelemaan muille maille, mitä he ovat tehneet.” Saksalainen Japanin-lähetti nousi pystyyn ja sanoi: ”Te olitte kyllä pahoja, mutta me olimme vielä pahempia. Mutta meillä sodan jälkeen syntyneillä saksalaisilla ja japanilaisilla on kiusaus puolustautua sanomalla: Tämä tapahtui jo ennen kuin minä synnyin; se ei kuulu minulle. Mutta on olemassa myös kollektiivista syyllisyyttä, jota emme saa haudata maahan. Lukekaapa vaikka Nehemian ja Danielin synnintunnustukset.”

Moni kuulijoista pyysi Annielta kansansa puolesta anteeksi. Järkyttävintä oli kuitenkin nähdä, miten muuan vanha pastori polvistui lattialle, painoi otsansa maahan ja esitti synnintunnustuksen maansa puolesta. Sen hetken tunnelmaa en yksinkertaisesti osaa kuvata. Mutta miten hyvä olikaan kokea tuo sovinnon hetki!

Edelliset