Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.

Kirkonkellot (13.5.2016)

Sain kiertää Itä-Karjalasta kyliä runsaan viikon verran pari vuotta sitten. Kerron teille nyt yhden monista kohtaamisista. Eräässä kylässä keskellä suuria selkosia menimme inkerinsuomalaisen Tertun mökkiin (nimi muutettu). Emäntämme oli pieni, laiha nainen, mutta täydessä tolkussaan, ja saman ikäinen kuin minun äitini (s.1929).

Huusholli Tertulla oli surkeanlainen. Lattialle oli levitetty pahvia ja vanhoja työhousuja, joita Terttu oli käyttänyt nuorempana metsätöissä. Noissa Itä-Karjalan kylissä oli kommunismin aikana vain yhtä työtä saatavilla: metsäkolhooseissa miehet kaatoivat puita ja naiset karsivat niitä. Sellaisen työuran oli Terttukin tehnyt.

Lauloimme yhdessä virren Sun haltuus rakas Isäni (VK 377.) "Sun Isä tahtoos tyytyen / saa sydän levon suloisen. / Oot hädässä ja tuskassa / mun auttajani ainoa. / Sen uskon rakas Isäni / vaan muista heikkouttani. / Sun lastas auta vaivassa / suo ilo luonas taivaassa."

"Eikö se ole niin, että Herra on ollut 'hädässä ja tuskassa ainoa auttaja'", uskaltauduin kysymään virren sanoilla. "Kyllä, juuri niin se on ollut - aina hän on auttanut", vakuutti Terttu. "Sitähän me odotamme, että hän vie meidätkin 'viimein iloon taivaaseen'?" jatkoin keskustelua jo melkein itku kurkussa. "Juuri sitä!" vastasi Terttu.

Kyselin umpimähkään jotakin vanhan naisen elämästä. Hän on syntynyt Inkerin Kupanitsassa, tehnyt Suomen ja Siperian reissut ja tullut sitten tuohon itäkarjalaiseen kylään metsätöihin. Naimisiin hän meni karjalaismiehen kanssa. Neljä lasta syntyi siinä samaisessa mökissä, mutta yksi heistä kuoli synnytykseen. Muut kolme asuvat nykyään Petroskoissa ja pyytävät, että äitikin muuttaisi sinne. "Antakaa minun olla vielä tämä talvi kotona", oli Terttu pyytänyt, kun lapset olivat olleet perunasatoaan nostamassa.

Terttu oli käynyt lapsena äitinsä kanssa Kupanitsan kirkossa joka sunnuntai. Suomessa sodan aikaan hän sai jatkaa samaan tyyliin, mutta siihen se sitten loppuikin. Sodan jälkeen Terttu-parka ei ole käynyt jumalanpalveluksessa yhtään ainutta kertaa - 70 vuoteen! Kirkot olivat ensin kiinni, ja nyt ne ovat liian kaukana. Rippikoulukin jäi käymättä, joten ehtoollista Terttu ei ole koskaan nauttinut. Raamattua hän kuitenkin lukee joka aamu, ja Harpun Sävelistä löytyy kuulemma hyviä rukouksia.

"Kun menette lastenne luo Petroskoihin, niin etsikää sieltä luterilainen kirkko", koetin neuvoa vanhaa naista. Sitten rukoilin hänen puolestaan pala kurkussa. Ajattelin, että minunkin vanhemmillani olisi voinut olla tuollainen elämä, jollei Suomi olisi tullut sodassa hyväksi kakkoseksi.

Seuraavana viikonloppuna olin Segezan seurakunnassa raamattupäiviä pitämässä. Kun jumalanpalveluksen alkuvirressä laulettiin, että "kirkkoon kun kellot kutsuvat", oli minun taas vaikea pidätellä kyyneleitäni. Muistelin Terttua ja muita inkeriläis- ja karjalaismummoja kaikissa noissa kaukaisissa kylissä, joissa kellot eivät koskaan kutsu heitä kirkkoon.

Emme me suomalaiset tajua, miten suuri etuoikeus meillä on ollut saada asua maassa, jossa kellot todellakin kutsuvat kansaa Jumalan sanan kuuloon joka pyhäaamu. Mutta miten kauan ne saavat sitä vielä tehdä? Luin jo jostain lehdestä, että kirkonkellojen soitto häiritsee kaupunkilaisten rauhaa. Eihän sitä tiedä, mitä me suomalaisetkin joudumme vielä kuuntelemaan halveksiessamme Jumalan sanaa ja sakramentteja. Niissä maissa, joissa minareetista kuuluu imaamin joiunta viisi kertaa päivässä, ei protestoimisen mahdollisuutta enää ole.

Edelliset