Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.

Elämän tarkoitus on päästä kotiin – Eijiroon tarina, osa 2 (12.10.2015)

Eijiroon tulee kristityksi. Eijiroo-kun oli ensin kahden vaiheilla kasteen suhteen. Toisaalta hän tahtoi tulla kastetuksi, mutta toisaalta ei halunnut pahoittaa vanhempiensa mieltä. Äiti oli pienen paniikin vallassa. Hän tajusi, että kristinusko (=Jeesus) teki hänen pojalleen hyvää. Vaikea oli kuitenkin myöntää, ettei hänen omasta uskonnostaan ollut sairauden keskellä Eijiroolle mitään hyötyä. Sitä paitsi äiti ihan selvästikin pelkäsi, mitä tuntematon ja pelottava kristillinen kirkko tekisi, jos sille antaisi pikkusormen.

Eijiroo-kun kastettiin ennen Japanista lähtöäni. Vanhemmat asettivat kuitenkin sen ehdon, että hautajaiset saataisiin aikanaan pitää buddhalaistemppelissä. "Kaikin mokomin", sanoi seurakuntamme pastori. "Meille kristityille on näet ratkaisevaa se, mitä tapahtuu ennen kuolemaa, ei sen jälkeen." Kastejuhlassa oli paikalla viisi henkeä: pastori rouvineen, äidin kristitty ystävätär ja minä. Toimitus oli hyvin yksinkertainen, mutta sitäkin koskettavampi.

Myöhemmin kuulin, että sairaanhoitajat olivat kirjoittaneet potilaskorttiin tuon lauantain kohdalle: kaste. He olivat sanoneet äidille, että tämän poika oli muuttunut. Hän ei hermostut enää, vaikkeivät he ryntäisikään hänen luokseen heti kellon soitua. Eijiroo kirjoitti minulle lähtölahjaksi haiku-runon:

Hokuoo ni
waga kokoro no
yoki onshi.

Vapaasti käännettynä:

Nytkö palaat Pohjolaan,
sinä joka kerroit
sydämelleni hyvän sanoman.

Hengellinen elämä sairauden kourissa. Seuraavan kahden vuoden ajan sain kuulla Eijiroosta uutisia japanilaisten kristittyjen kautta, jotka kävivät hänen luonaan kerran viikossa. Sairaus levisi vääjäämättä kuukausi kuukaudelta. Eijiroo sai käydä kotonaan vain yhden kerran seitsemän sairaalavuoden aikana: sinä päivänä, kun hän täytti 20 vuotta. Hengityskone ja sairaanhoitaja piti viedä mukana, joten se halpa reissu ei varmaankaan ollut.

Kun kasteesta oli kulunut kaksi vuotta, meni nuorelta mieheltä viimeinenkin kuulo. Myös huulten liikutteleminen (ilman ääntä) kävi yhä vaikeammaksi. Käsi ei enää totellut aivojen käskyä sitä vertaa, että poika olisi saanut soittokelloa tai television kaukosäädintä painetuksi. Keväällä alkoivat epilepsiakohtaukset ja päänsärky. Aivoista piti poistaa nestettä kahteenkin otteeseen. Nuoren ihmisen kärsimyksellä ei näyttänyt olevan mitään loppua...

Joka ikinen päivä Eijiroo kuitenkin halusi lukea monistuskoneella suurennettua Raamatun tekstiä. Hän toivoi myös kristittyjen käyvän luonaan, vaikka äiti joskus arvelikin pojan olevan siihen liian heikko. Kristityt kävivätkin sairaalassa uskollisesti ja lukivat yhdessä ensin Markuksen, sitten Johanneksen evankeliumin läpi. Eijiroo kertoi heille rukoilevansa joka päivä ja laulavansa päänsä sisällä muutamaa osaamaansa virttä. "Jeesus on minulle hyvin rakas", näinkin poika oli heille kerran tunnustanut. Kun normaali kommunikointi kävi mahdottomaksi, kirjoittivat kristityt viestinsä paperille.

Sairauden edetessä tajuttomuuskohtaukset kävivät jokapäiväisiksi. Siinä vaiheessa Eijiroo ymmärsi kuoleman lähestyvän. Viimeisenä kesänään hänelle oli kaikkein rakkain tämä lastenlaulu: Kaikki kohdallaan kerran taivaassaan, siellä riemuitaan! Viikko ennen kuolemaa vierailivat kristityt sairaalassa viimeisen kerran. He näyttivät Eijiroolle pahvinpalaa, johon olivat kirjoittaneet suurilla kirjoitusmerkeillä: JEESUS ON SINUA LÄHELLÄ JOKA HETKI. Poika avasi silmänsä ja luki lapun. Sitten hän katsoi ystäviään silmiin. Se oli viimeinen kerta, kun he hänet näkivät.

Eijiroon todistus Jeesuksesta. Eijiroo oli esimerkki ihmisestä, joka uskoo Jeesukseen joka tapauksessa, saipa häneltä sen mitä pyysi tai oli saamatta. Näin hän jätti valtavan todistuksen kristinuskon voimasta lukemattomille ihmisille: suvulleen, sairaalan väelle ja kristityille. Kaksi heistä kääntyikin kristityksi pian hautajaisten jälkeen.

Äiti ja isä olivat kahden vuoden aikana kypsyneet ajatukseen, että poika haudattaisiin kristillisin menoin. Isoäiti kuitenkin vastusti sellaista suvun traditioiden halveksimista. Eijiroon ruumis vietiin kirkolle, joka sijaitsi noin parin kilometrin päässä sairaalasta. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän sai käydä kristillisessä kirkossa.

Sain lukea Eijiroon hautajaisista lehtijutun. Eräs tavallisen päivälehden kolumnisti sattui olemaan isän ystävä, ja kirjoitti vaikutelmansa lehteensä, jota sadattuhannet ihmiset lukevat. Jopa buddhalainen lehtimies oli tajunnut, että ne ihmiset olivat vähissä, jotka tuota kärsivää nuorta ihmistä olisivat voineet auttaa - mutta kristinuskon Jeesus voi! Ja tämä tosiasia oli siis kenen tahansa kärsivän luettavissa tavallisen sanomalehden sivuilta. Näin Eijiroo puhui vielä kuoltuaankin.

Kristilliset hautajaiset tekevät yleensä buddhalaisiin syvän vaikutuksen kahdesta syystä. Ensinnäkin niissä on toivon sävy. Buddhalaisissa hautajaisissa papit lukevat sutria sanskritin kielellä; yhtään ymmärrettävää sanaa ei läheisille sanota. Kristillisissä hautajaisissa sen sijaan luetaan ja lauletaan ylösnousemuksen toivosta. Tämän oli Eijiroon isoäitikin tajunnut. Jälkeenpäin hän oli ilmaissut pastorille tyytyväisyytensä ja luvannut, että pojanpojan hautakiveen tullaan kaivertamaan risti, vaikka hauta sijaitseekin buddhalaistemppelin alueella.

Toinen asia, mikä kristillisissä hautajaisissa japanilaisia ihmetyttää, on se, miten halvaksi ne tulevat. Buddhalaiset hautajaiset kun maksavat kaikkine eri menoineen kymmeniä tuhansia euroja, eikä tähän kuulu vielä edes hautapaikan hinta.

Eijiroon koti. Jeesus ei siis antanut Eijiroolle sitä, mitä tämä pyysi: terveyttä ja kotiin pääsyä. Ja antoi kuitenkin. Kuolemansa hetkellä tuo paljon kärsinyt nuori ihminen parantui ja pääsi kotiin. Ja eikö elämän tarkoitus juuri olekin se: päästä kotiin!

Niin Eijiroo siis pääsi Jeesuksen luo. Hän oli ensimmäinen minulle läheinen japanilainen kristitty, joka siirtyi ajan rajan tuolle puolen. Olen kiitollinen siitä, että Jumala kerran johti minut tuohon sairaalaan ja antoi suuhuni sanat: "Jeesus lähetti minut tänne sinun luoksesi kertomaan, että hän tahtoisi olla ystäväsi." Vaikka Eijiroon elämä oli vaikeaa, hän oli kuitenkin paljon onnellisemmassa asemassa kuin 99% japanilaisista nuorista. Hänen elämänsä tarkoitus toteutui. Hän pääsi kotiin.

(Ilmestynyt aikaisemmin sairaanhoitajien kristillisen yhdistyksen Viesti-lehdessä.)

Edelliset