Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.

Mikä on kärsimyksen tarkoitus? Eijiroon tarina, osa 1 (5.10.2015)

Kuvittelepa, että sairastuisit kaksivuotiaana vakavaan sairauteen, joka veisi sinulta vähitellen näön, kuulon ja liikuntakyvyn. Kuvittelepa, että sinua kiusattaisiin ala-asteella, koska olet kömpelömpi kuin muut. Ja kuvittele vielä, että 14-vuotiaana halvaantuisit, niin että joutuisit hengityskoneeseen ja letkulla syötettäväksi. Mistä saisit voiman elää elämääsi eteenpäin?

Katkeruutta ja kapinaa. Kun tapasin japanilaisen Eijiroon ensimmäisen kerran, oli hänen tilanteensa edellä kuvatunlainen. Poika oli silloin maannut sairaalassa neljä vuotta, katkeroituneena ja onnettomana. Eijiroo kapinoi sitä vastaan, että hänet oli yleensä synnytetty tähän kärsimyksen maailmaan. Hänen äitinsä kävi sairaalassa joka päivä paitsi perjantaisin, jolloin hän siivosi ja laittoi ruokaa toiselle pojalleen ja miehelleen. Äiti koetti kestää tilannetta oman uskontonsa varassa. Kerran hän oli jo vaihtanutkin yhdestä buddhalaisesta lahkosta toiseen, koska jälkimäisessä luvattiin ihmeparantumista.

Äidin lapsuudenystävä oli minun silloisen seurakuntani jäsen. Hän oli pyytänyt useampaankin kertaan, että suomalainen lähetyssaarnaaja saisi käydä Eijiroa katsomassa sairaalassa, mutta äiti ei antanut siihen lupaa. Lopulta hän kysyi pojalta itseltään ja lupa saatiin, mutta vain yhdeksi kerraksi.

Kohtaaminen. Minua pelotti ja jännitti, kun menin japanilaiseen sairaalaan tammikuisena lauantaina. Toisen kerroksen aulassa seisoi odottamassa Eijiroon äiti, hyvin kaunis vähän yli nelikymppinen nainen. Kumarsimme tervehdykset ja astuimme sisään potilashuoneeseen. Sängyssä makasi 18-vuotias poika ruumis täynnä letkuja, kiinnitettynä monenlaisiin koneisiin. Hengitys tapahtui kanyylin ja hengityskoneen avulla, nenässä kulki ruokkimisletku. Kädet peiton päällä olivat ohuet ja epätavalliseen asentoon vääntyneet, kasvoissa oli paiseita.

En osaa sanoa suomeksi, mikä tauti Eijiroota vaivasi. Joka tapauksessa sairaus ilmeni pojan ollessa kaksivuotias. Eri puolelle ruumista alkoi ilmestyä kasvaimia ja lihakset surkastuivat vähitellen. Suun liikkeet olivat jo käyneet niin heikoiksi, että enää vain äiti osasi lukea pojan puhetta huulilta. Toisella korvalla Eijiroo kuuli vielä juuri ja juuri kovaäänisen puheen. Lukemaan hän pystyi paksujen silmälasien avulla.

Hyvä sanoma. Tunsin itseni todella avuttomaksi. Vetäisin henkeä, menin sängyn viereen ja puolittain huusin pojalle tervehdyksen. Sitten menin suoraan asiaan. Otin laukustani kuvakirjan ja kuvia näytellen kerroin yksinkertaisesti Raamatun "juonen": luomisen, lankeemuksen, Jeesuksen syntymän, kuoleman ja ylösnousemuksen. Lopetin kuvaamalla sitä, millaista taivaassa on. Kaiken tämän selittämiseen meni runsas varttitunti.

Sitten jatkoin: "Jeesus on lähettänyt minut tänne sanomaan sinulle, että hän tahtoisi tulla sinunkin ystäväksesi Eijiroo-kun." Kurkkuani kuristi ja kyynelet pyrkivät väkisinkin silmiin, kun tajusin, miten totta sanani olivat, ja miten suurta oli, että sain kertoa ne tuolle kärsivälle nuorelle ihmiselle. "Mitä minun sitten pitää tehdä?" kysyi poika. Lupasin jatkaa siitä aiheesta seuraavalla kerralla, jos vain saisin luvan tulla häntä tapaamaan. Sain luvan.

Kaksi toivetta. "Haluaisin päästä taivaaseen, mutta haluaisin myös tulla terveeksi. Mitä minun pitäisi tehdä?" kysyi poika seuraavalla kerralla. Tunsin hirvittävää avuttomuutta. Japanissa sellaista uskontoa, joka ei voi luvata uskovaisilleen ruumiin terveyttä ja kaikkea muuta hyvää, ei pidetä minkään arvoisena.

"Voimme rukoilla Jeesusta, että parantuisit, mutta en voi luvata, että niin tapahtuu. Se riippuu siitä, onko se hänen tahtonsa vai eikö ole. Mutta sen voin sinulle luvata ihan varmasti, että Jeesus tahtoo olla ystäväsi ja antaa sinulle iankaikkisen elämän", kuulin sanovani. "Rukoillaan sitten", sanoi Eijiroo. Ristin käteni, ja huusin rukouksen pojan korvaan. Kiitin Jeesusta siitä, että hän on nyt Eijiroo-kunin luona ja tahtoo tulla hänen ystäväkseen. Pyysin, että hän parantaisi pojan, jos se on hänen tahtonsa. Kun katsoin ympärilleni, näin äidin silmät täynnä kyyneliä.

Kiitollisuus. Sen jälkeen kävin Eijiroon luona joka lauantai puolen vuoden ajan, Suomeen paluuseeni asti. Kerroin aina yhden Raamatun kertomuksen, ja rukoilin lyhyen rukouksen. Eijiroo itse luki Lasten Raamattua - siinä on näet niin isot kirjaimet, että hän pystyi ne näkemään. Raamatusta hän oppi, että katkeruus, viha ja anteeksiantamaton mielikin ovat syntiä. Koska Eijiroo oli rehellinen nuori ihminen, hän kykeni näkemään itsensä syntiseksi.

Yhä uudestaan Eijiroo kysyi, miten hänen pitäisi rukoilla. Hän tahtoi tietää, riittääkö todella se, että hän pyytää kuten publikaani temppelissä: "Jumala, ole tälle Eijiroolle armollinen." Riittää, minä vakuutin, varmasti riittää.

Eijiroon mieli muuttui, kun hän tutustui Jeesukseen. Katkeruuden tilalle tuli kiitollisuus. Hämmästynyt äiti kertoi minulle, kuinka poika oli kiittänyt häntä siitä, että hän tuli joka päivä sairaalaan. "Sellaista en ole vielä koskaan kuullut poikani suusta. Purskahdin itkuun, kun hän sen sanoi. Ja samoin puhkesi mieheni itkuun illalla, kun kerroin hänelle Eijiroon sanat", kertoi äiti.

Minä olin lähdössä Japanista Suomeen parin kuukauden kuluttua. Miten Eijiroolle sitten kävisi? Miten hänet saataisiin johdatetuksi kasteelle? Hyväksyisikö poika loppuun asti sairauden, joka muuttui yhä ankarammaksi? Siitä lisää ensi viikolla.

(Ilmestynyt aikaisemmin sairaanhoitajien kristillisen yhdistyksen Viesti-lehdessä.)

Edelliset