Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.

Jaakob ja pojat: Vanha isä menettää kaiken (26.9.2015)

Kun rakas Raakel oli kuollut, oli Jaakobilla jäljellä kaksi suurta rakkautta: tämän pojat Joosef ja Benjamin. Kunnes sitten Joosefin ollessa 17-vuotias villipeto söi hänet suihinsa erämaassa. Tai niin Jaakob ainakin luuli. Joosefin "kuolemasta" koitui hänen isälleen niin suuri suru, että se oli viedä hänetkin hautaan.

20 vuoden kuluttua iski Lähi-itään kova katovuosi. Jaakobin ei auttanut kuin komentaa kymmenen poikaansa viljanostomatkalle Egyptiin. Palattuaan kotiin miehet kertoivat isälleen vihaisesta käskynhaltijasta, joka oli ottanut Simeonin panttivangiksi eikä päästäisi tätä pois, ennen kuin saisi nähdä Benjamininkin. Jaakob joutui suunniltaan kuvitellessaan, että Benjaminin henkeä uhkasi jokin vaara. Mistä syystä joku egyptiläinen tyranni oli kiinnostunut hänen nuorimmaisestaan? Ei, hän ei ikinä päästäisi silmistään Raakelin poikaa, rakkainta ihmistä, joka hänellä vielä oli jäljellä!

Vanha isä ei voinut olla huutamatta kitkerää syytöstä päin poikiensa silmiä: "Te olette vieneet minulta lapseni! Joosefia ei enää ole, Simeonia ei enää ole, ja nyt aiotte viedä vielä Benjaminin! Minun elämäni on pelkkää surkeutta!" (1. Moos. 42:36). Varmaan pojista tuntui pahalta tajuta, ettei isä pitänyt heitä vieläkään yhtä suuressa arvossa kuin Raakelin lapsia. Jos hän menettäisi Benjaminin, pitäisi hän itseään lapsettomana huolimatta yhdeksästä muusta pojastaan. Isän syytös osui kuitenkin oikeampaan kuin tämä itse aavistikaan…

Mutta nyt oltiin siis pattitilanteessa. Veljet olisivat halunneet hakea Simeonin pois egyptiläisestä tyrmästä, mutta ilman Benjaminia sitä matkaa ei voitu tehdä. Jaakob kieltäytyi jyrkästi päästämästä nuorinta poikaansa Egyptiin. Järkipuhe ei tehonnut. Veljekset saivat tyytyä siihen, että yksi heistä oli ja pysyi poissa.

Herra vie tuhkatkin pesästä. Vuosi vaihtui ja tuli uusi satokausi - mutta vettä ei satanut vieläkään. Paimentolaisleirin pikkulapset alkoivat vähitellen näyttää yhä kalpeammilta ja laihemmilta. Sitten koitti päivä, jolloin jauhot uhkasivat loppua tyystin Jaakobin leiristä.

Nyt oli vanha patriarkka ajettu nurkkaan. Hän ei hennonut enää katsella nälkäisiä lapsenlapsiaan. Ei siis auttanut muu kuin päästää Benjamin vaaralliselle matkalle. Isällä oli ilkeä aavistus, ettei poika palaisi enää koskaan hänen luokseen. Niinpä hän parahti: "Ottakaa veljenne... Jumala, Kaikkivaltias, auttakoon teitä, kun joudutte sen miehen eteen, niin että hän päästää Simeonin ja myös Benjaminin lähtemään teidän kanssanne. Mutta jos minun täytyy menettää lapseni, käyköön sitten niin." (43:13-14.)

Miksi Jumalan piti kohdella vanhaa miestä noin kovalla kädellä - viedä häneltä tuhkatkin pesästä? Miksei Jaakob saanut pitää luonaan ainuttakaan rakasta ihmistä? Niin, miksi kristitty ei saa rakastaa poikaansa tai tytärtään enemmän kuin Jeesusta (Mt. 10:37-38)? Siksi, että toinen vaihtoehto on hänen kahlitsemisensa kodin kivijalkaan kiinni. Viime kädessä lapset eivät kuulu vanhemmilleen, vaan Jumalalle.

Benjamin oli joutunut elämään koko elämänsä vain vanhaa isäänsä varten. Ottaessaan pojan pois isänsä luota Herra avasi molemmille oven itsenäiseen elämään. Jaakob joutui ikään kuin sanomaan Jumalalle: "Sinun käsiisi minä hänet jätän. Jos sinun on pakko ottaa hänet minulta pois, niin ota sitten. Sinähän tiedät parhaiten, mikä meille kummallekin on hyväksi." Tällaisina sydämen särkymisen hetkinä meistä saattaa tuntua, ettemme koskaan enää voi olla onnellisia. Vasta jälkeenpäin tajuamme, että juuri ne olivat elämämme siunatuimpia hetkiä. Herra ei näet koskaan ota lapseltaan pois mitään antamatta tilalle jotain muuta, vielä parempaa.

Herra antaa satakertaisesti takaisin. Seuraavien viikkojen aikana vanha Jaakob harjoitteli vaikeaa läksyä nimeltä Herraan luottaminen - sitä läksyä, jossa kukaan meistä ei tule täysin oppineeksi ajan rajan tällä puolen. Palaisivatko pojat kotiin vai jäisivätkö he sille tielleen? Mitä klaanin naiset ja lapset söisivät, jos heidän miehensä häviäisivät suureen tuntemattomaan? Ja toisaalta Jaakob muistutti itselleen, että Herra oli solminut liiton Abrahamin perillisten kanssa. Heille oli luvattu yhtä paljon jälkeläisiä kuin taivaalla on tähtiä - eikä Herra voinut syödä sanaansa!

Hyvä lukijani, käytkö sinäkin rakkaittesi puolesta samaa uskon taistelua kuin Jaakob, päivästä päivään, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen? Tee niin kuin hän: riipu kiinni Jumalan lupauksessa, joka ei vaihtele ihmiselämän ylä- ja alamäkien mukaan! Voit vedota vaikka siihen, että Herra on luvannut rakkaillesi heidän kasteensa hetkellä saman siunauksen kuin patriarkoille (Gal. 3:14). Miten hän koskaan voisi lupauksensa unohtaa?

Lopulta pojat saapuivat kotiin kahdenkymmenen täydessä lastissa olevan aasin kanssa. Matkalaisilla oli paljon kertomista, mutta ensi alkuun Jaakob ei saanut heidän selostuksestaan mitään tolkkua. Pojat kun puhuivat Joosefistakin - olivatko he kaikki menneet sekaisin? Joosefhan oli ollut kuolleena jo kaksikymmentä vuotta!

Miehet eivät kuitenkaan luovuttaneet, vaan pysyivät väitteensä takana: "Joosef on elossa! Hän on koko Egyptin maan valtias!" Kun Jaakob lopulta uskoi asian, hän huudahti onnellisena: "Se on sittenkin totta! Poikani Joosef elää! Minä lähden Egyptiin, että saan nähdä hänet ennen kuin kuolen" (45:26-28). Luopuessaan Benjaminista Jaakob sai siis takaisin kaikki kaksitoista poikaansa, jopa Joosefinkin.

Taivaallinen Isämme ei koskaan anna meille kiveä, vaan leivän. Mistä me sen tiedämme? Tästä: Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin? (Room. 8:32). Sanottakoon siis vielä kerran: Herra ei ota meiltä pois mitään vain kiusatakseen meitä, vaan voidakseen antaa tilalle jotain vielä parempaa - oman rakkautensa.

(Sarja patriarkkojen perhe-elämästä on ilmestynyt aikaisemmin kristillisessä perhelehdessä. Lisää tästä aiheesta löydät Mailis Janatuisen kirjasta Sankareita ja pelkureita.)

Edelliset