Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.

Joosef ja hänen veljensä: Sisaruskateuden kirot (19.9.2015)

Joosef syntyi perheeseen, jossa niin sanoaksemme oli "sinun lapsia, minun lapsia ja meidän lapsia". Lapsuutensa hän vietti Kaksoisvirtain maassa äidin puoleisten isovanhempien luona. Kodin ilmapiiri oli tulehtunut, sillä perheen isän ja isoisän välille syntyi vähän päästä yhteenottoja. Mutta nuo Harranissa vietetyt seitsemän vuotta olivat silti Joosefin elämän onnellisimpia; saihan hän elää ne vanhempiensa suuren rakkauden ympäröimänä.

Kun Joosef oli noin 6-7 vuotta vanha, hän joutui sanomaan hyvästit isovanhemmilleen. Kanaanin maahan palattua tapahtui sitten katastrofi, joka muutti pojan elämän radikaalisti ja lopullisesti: rakas äiti kuoli pikkuveljen synnytykseen.

On surullista, että Jaakob teki saman virheen kuin hänen oma isänsä ennen häntä: oli puolueellinen kasvattaja. Israel rakasti Joosefia enemmän kuin muita poikiaan, sillä Joosef oli syntynyt hänelle hänen vanhoilla päivillään. Isä teetti Joosefille pitkän, värikkään puvun (1. Moos. 37:3). Jaakob siis hemmotteli puoliorpoa poikaansa, koska tahtoi korvata tälle äidin menetyksen. Joosefille kävikin sitten juuri niin, kuin hemmotelluille lapsille yleensä käy: hän menetti sisarustensa rakkauden. Kaikki kymmenen isoveljeä inhosivat häntä sydämensä pohjasta. Värikäs puku oli heille ainaisena muistutuksena "lellipennun" erityisasemasta.

Taistelu katkeruutta vastaan. Muistamme, mitä sitten tapahtui: veljet myivät Joosefin orjaksi, kun tämä oli 17-vuotias. Kuvittelepa tuota nuorta poikaa vaeltamassa autiomaan tietä polttavassa auringonpaisteessa, alusvaatteisillaan, karavaanin viimeiseen kameliin narulla sidottuna. Vielä hetki sitten Joosef oli ollut rikkaan isän perillinen, jota odotti turvattu tulevaisuus. Nyt häntä oltiin viemässä orjamarkkinoille vieraaseen maahan, vierasta kieltä puhuvien ihmisten sekaan.

Ensimmäiset päivät Joosef oli ehkä siinä määrin shokin vallassa, ettei hän tajunnut kovaa kohtaloaan koko kauheudessaan. Kun ensijärkytys oli mennyt ohi, alkoi pelko kuristaa nuoren miehen sydäntä. Hän oli nyt orja, ei juurikaan aasia arvokkaampi. Kuka puolustaisi häntä orjanomistajien mielivaltaa vastaan? Ja mikä pahinta: orjuus oli elinikäistä: milloinkaan hän ei saisi enää nähdä rakkaan isänsä kasvoja!

Seuraavaksi Joosefin sydämen täyttivät varmaankin viha ja katkeruus veljiä kohtaan. Yksikään ihminen ei pysty antamaan väärintekijöilleen anteeksi nopeasti ja helposti, vaan anteeksiantotyö voi viedä useita vuosia. Moni ei siihen suostu, vaan jää iäksi katkeruutensa valtaan. Joosefkin kysyi varmaan itseltään yhä uudelleen, mitä pahaa hän oli veljilleen tehnyt? Vain kielinyt heistä isälle jonkin epäedullisen asian - oliko siinä tarpeeksi syytä tuhota koko hänen elämänsä?

Ja sitten nousivat Joosefin mieleen vieläkin kipeämmät kysymykset: missä oli Jumala, kun hänelle tehtiin tuollainen huutava vääryys? Miksei tämä nostanut sormeaankaan auttaakseen häntä? Monta tuhatta kertaa pyöritteli nuori poika ehkä mielessään kysymystä, kenen tahto tuossa kaupanteossa oikein tapahtui: veljien, Saatanan vaiko Jumalan? Oliko Herra loppujen lopuksi oikeudenmukainen ja vanhurskas? Kuuliko hän sorretun avunhuudot, vai katseliko vain välinpitämättömänä taivaastaan, miten ihminen on toiselle ihmiselle susi?

Ette te, vaan Jumala. Joosef ei kuitenkaan jäänyt katkeruutensa valtaan. Orjuus ja vankila eivät saaneet häntä luopumaan isiensä uskosta, vaan päinvastoin vahvistivat häntä siinä. Kun hän tapasi veljensä kahden vuosikymmenen kuluttua, kykeni hän sanomaan heille näin: "Älkää olko murheissanne älkääkä syyttäkö itseänne siitä, että olette myyneet minut tänne, sillä Jumala lähetti minut teidän edellänne pelastamaan ihmishenkiä" (45:5).

Pystyisitkö sinä sanomaan ihmiselle, jonka katsot pilanneen elämäsi: et se ollut sinä, se oli Jumala? Kun ihminen on tehnyt syntiä toista ihmistä vastaan, joutuu joku aina kärsimään. Joosef otti kantaakseen sen kärsimyksen, joka olisi itse asiassa kuulunut hänen veljiensä kannettavaksi. Hän ikään kuin hyväksyi näiden aiheuttaman tuskan osaksi elämäänsä. Tätä on anteeksianto. Näin tehdessään Joosef osoittautui Vapahtajamme ennakkokuvaksi. Jeesushan toimi juuri niin - otti kontolleen sinunkin katkeruutesi ja sisaruskateutesi rangaistuksen ja kantoi sen ristinpuulle.

Mutta Joosef näki tuossa vaiheessa selvästi myös pelastushistoriallisen tehtävänsä: hän oli joutunut orjuuteen, koska Jumala tahtoi pelastaa Abrahamin jälkeläiset kuolemasta nälkään. Kaikille meille ei käy niin hyvin, että saisimme nähdä Jumalan suunnitelman omalla kohdallamme jo kuoleman rajan tällä puolen. Siitäkin huolimatta meitä kutsutaan antamaan anteeksi ja uskomaan siihen, että kaikella kärsimyksellämme oli jokin salattu tarkoituksensa. Eihän Taivaallinen Isämme voi antaa lapsilleen tapahtua mitään muuta "pahaa" kuin sen, mikä on välttämätöntä meidän pelastumiseksemme ja mikä koituu lopulta meidän parhaaksemme.

Joosef ei koskaan sulautunut egyptiläisiin, vaikka palvelikin kuninkaita kahdeksan vuosikymmenen ajan. Egyptin valtakunnasta ei tullut hänen uskonsa kohdetta. Ei, Joosefilla oli käsi aurassa mutta sydän taivaassa. Hän myös huolehti hyvän isän tavoin siitä, että hänen poikansa pysyivät Jumalan kansan jäseninä. Sen sijaan, että Efraimin ja Manassen olisi annettu opiskella maan parhaimmissa yliopistoissa Egyptin tieteitä ja taiteita, heidät lähetettiinkin setiensä luo oppimaan karjanhoitoa. Tuloksena oli, että kun exodus sitten tapahtui 400 vuoden kuluttua, lähtivät Efraimin ja Manassen jälkeläiset muiden israelilaisten mukana kotimaahansa.

Joosef ei etsinyt valtakuntaa, vaan valtakunta etsi häntä - eikä vain maallinen Egyptin valtakunta, vaan myös iankaikkinen Jumalan valtakunta. Niin se etsii sinuakin, hyvä lukijani.

(Sarja patriarkkojen perhe-elämästä on ilmestynyt aikaisemmin kristillisessä perhelehdessä. Lisää tästä aiheesta löydät Mailis Janatuisen kirjasta Sankareita ja pelkureita.)

Edelliset