Viikon juttu
Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.
Ristintien poskesta: 4. Maria kertoo Poikansa kuolemasta (29.3.2015)
Sen perjantaipäivän tuskaa en pysty koskaan kuvaamaan - en vaikka eläisin satavuotiaaksi. Siellä minä seisoin poikani ristin juurella, pimeyden keskellä, tuskan lävistäessä sydämeni kuin tuhat miekkaa. En voinut ymmärtää, miksi niin piti käydä. Jeesuksenhan olisi pitänyt istua Daavidin valtaistuimella iankaikkisesti, niin oli enkeli Gabriel minulle luvannut jo ennen hänen syntymäänsä.
Ja mitä rakas poikani ristillä riippuessaan ajatteli, sitä minä en tiennyt. Olin kyllä nähnyt, ettei hän välittänyt vaarasta, vaan suorastaan etsi sitä koko toimintansa ajan. Kieltäytyi kuuntelemasta perheensä varoituksia. Mutta mitä hän silloin ajatteli, siinä ristinpuulla riippuessaan, ruoskittuna, piikkikruunu päässään...? Ruumistani viilsi aivan kuin omat käteni ja jalkani olisi nauloilla lävistetty. Pimeys oli minulle tietyllä tavalla helpotus, koska sydäntäni raastava risti ei näkynyt sen keskeltä niin selvästi.
Näinhän minä senkin, miten tyynesti Jeesus kärsimykseensä suhtautui. Suorastaan arvokkaasti. Pelkäämättä. Jaksoi jopa rukoilla vihollistensa puolesta. Mutta sitten hän huusi tuon hirvittävän huudon, joka särki äidinsydämeni lopullisesti: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Tiesin, että se oli lainaus Daavidin psalmista, mutta miten hirvittäviltä nuo sanat kuulostivatkaan korvissani ja sydämessäni. Sillä tavalla rakas poikani siis tilanteensa koki: että Jumalakin oli hänet hylännyt! Pilkkaajat olivat oikeassa: hän oli Jumalan kirouksen alla.
Olisin vihannut poikani pilkkaajia, jos olisin jaksanut, mutta minulla ei ollut voimaa edes siihen. Olisin vihannut myös opetuslapsia, jotka jättivät hänet yksin, mutta en jaksanut tehdä sitäkään. No, olihan siellä edes Johannes. Myös sisareni seisoi ristin juurella ja Sepedeuksen vaimo Salome poikansa Johanneksen kanssa ja vielä Magdalan Maria. Nuo ystävät olivat koettaneet estää minua tulemasta Golgatalle; pelkäsivät näet, että romahtaisin siellä. Mutta missä muuallakaan minä olisin sillä hetkellä voinut olla? En missään muualla kuin siellä, missä rakkaimpani kärsi.
Niin, Jeesus oli minulle rakkain ihminen maailmassa, näin sen silloin aivan selvästi. Rakkaampi kuin Joosef, rakkaampi kuin toiset lapset. Miten onnellinen olinkaan ollut saadessani seurata hänen kasvuaan vauvasta pienokaiseksi, sitten nuoreksi pojaksi ja aikuiseksi mieheksi. Monesti olin hätkähtänyt tajutessani, miten viisas ja täynnä hyvyyttä tuo poika oli. Viisaampi kuin äitinsä, parempi kuin äitinsä, sen olin joutunut myöntämään monen monta kertaa hermostuessani lapsilaumaani. Oli kuin pieni kotimme olisi ollut jollakin tavalla valoisampi ne vuodet, kun Jeesus siellä asui. Nuo kolmekymmentä onnellista vuotta…
Ja nyt poikani kuolisi minulta, pimeyden keskellä, Jumalan hylkäämänä. Sitä en kestäisi, en varmasti, en koskaan. Kuolisin itsekin sydämen särkymiseen, en ikinä selviäisi hengissä alas siltä mäeltä. Miten voisin jatkaa elämääni muistellen jokaisena jäljellä olevana hetkenäni Jeesuksen hirvittäviä kuolintuskia?
Juuri sillä hetkellä pimeyden keskeltä kuului tuttu, rakas ääni. Yhtäkkiä tajusin, että Jeesus puhui minulle. Hän oli siis nähnyt minut seisomassa siinä ristin juurella sisäisen ja ulkonaisen pimeyden kurimuksessa. Teroitin korviani ja koetin kuulla joka sanan, jonka lapseni oman pimeytensä keskeltä lausui. Sanoja ei ollut monta: "Nainen, tämä on poikasi!" Näin Jeesus lausui selvällä ja kuuluvalla äänellä katsoen samalla Salomen poikaa Johannesta. Ja ennen kuin ehdin kunnolla tajuta, mitä olin kuullut, käänsi Jeesus silmänsä minuun ja sanoi Johannekselle: "Tämä on äitisi."
Hän siis tietää, miltä minusta tuntuu! Tällainen varmuus välähti kuin salaman isku tuskaisen pimeyteni läpi. Jeesus näkee, etten selviä täältä kotiin, etten yksinkertaisesti löydä tietä minnekään tästä helvetin esikartanosta. Hän ajattelee minua tuossa riippuessaan. Tahtoo osoittaa, että huolehtii minusta ja rakastaa minua loppuun asti. Siksi hän nimitti Johanneksen holhoojakseni - suorastaan pojakseni.
Jeesuksen sanat kuultuaan siirtyi Johannes oman äitinsä viereltä minun vierelleni ja kiersi kätensä hartioitteni ympäri. Minä riipuin kiinni kuulemissani sanoissa hamaan katkeraan loppuun asti. Poikani kuolemaan asti. Tuosta illasta en muista mitään muuta kuin sen, miten Johannes talutti minut jonnekin sieltä Golgatalta. Vastustelin heikosti, tahdoin tietää, mitä Jeesuksen ruumiille tapahtuisi. "Kyllä siitä pidetään huolta", vakuutti Johannes. Kaikki muu jäi hämärän peittoon.
(Lainaus kirjasta Nainen ja hänen miehensä, jonka kolmas ja uudistettu painos ilmestyy myöhemmin tänä vuonna.)
Edelliset
- Ristintien poskesta: 3. Pilatus (21.3.2015)
- Ristintien poskessa: 2. Juudas (14.3.2015)
- Ristintien poskesta: 1. Simon Pietari (9.3.2015)
- Ehkä minun on valittava Jeesuksen ja kuoleman väliltä... (24.2.2015)
- Kuka puolustaisi niitä, jotka on syyttä leimattu luonnehäiriöisiksi? (19.2.2015)
- Sinikukalliset villahousut (8.2.2015)
- Lähetyskutsu (31.1.2015)
- Lue maailman suurin kertomus (25.1.2015)
- Mikä nykyajan miehissä oikein on vikana? (19.1.2015)
- Jaappanin lähetystä on kannatettava! (15.1.2015)