Viikon juttu
Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.
Sinikukalliset villahousut (8.2.2015)
Tapahtui Japanin suomalaisen koulun opettajattarelle armon vuonna 1976
Jos joku minut nyt näkisi, niin voisi erehtyä luulemaan, että olen parhaillaan siperialaisella työleirillä. Ainakin toppatakki ja huopikkaat viittaisivat siihen suuntaan. Mutta ei, olen suomalaisella koululla riisipeltojen ja vuorten välissä jälleen. Kun saavuin kotiin puoli kahdentoista aikaan illalla, vallitsi täällä (lue: huoneessa) -2 asteen lämpötila. Ennätys, ennätys! Ulkona ovat lätäköt umpijäässä. Miten yöstä selvittäneen? Vai käykö niin kuin joku ennustikin, että meidät saa jonakin aamuna käydä hakkaamassa kangella sängyistämme?
Kun nyt kerran rupesin kerimään päivän tapahtumia väärästä päästä, niin kerron tässä saman tien, mikä kauhistuttava kommellus minulle sattui äsken Ishiyaman rautatieaseman edessä. Olimme juuri tulleet Kioton junasta, opettajakollegani Valma ja minä, matkustettuamme ties montako tuntia Hiroshimaan ja takaisin. Joka asemalla olivat junat myöhässä, koska jossakin muualla maassa on satanut metrikaupalla lunta. Viimeinen bussi Shimmenin kylälle oli juuri mennyt, eikä meidän auttanut muu kuin siirtyä 30 hengen taksijonon häntäpäähän.
Yhtäkkiä tajusin, että jotain on pahasti vialla vaatetuksessani. Polvien kohdalla tuntui aivan epämääräiseltä. Vilkaisin jalkoihini. APUA, VILLAHOUSUT! Kauniit, sinikukalliset villahousuni olivat laskeutumassa alaspäin tasaista vauhtia - takinhelma oli jo osittain ohitettu. (Voi sinä petollinen, kurja kuminauha!) Mitä teen, mitä teen, kun asemalla seisoo ainakin 50 japanilaista, enimmäkseen vielä vahvemman sukupuolen edustajia, jotka vilkaisevat ulkomaalaista tasaisin väliajoin?
Sekunnin murto-osassa tajusin: tuoli! Minun on päästävä istumaan bussinodottajia varten tarkoitetulle tuolille. Muutamalla askeleella saavutin lähimmän istuimen ja vetäisin salamavauhtia kassin polvieni eteen, niin etteivät siniset kukkaset loistaisi aivan valtoimenaan.
Japanissa näkee harvoin humalaisia julkisilla paikoilla, mutta pahaksi onneksi kolme kappaletta tätä lajia oli kerääntynyt Ishiyaman asemalle täsmälleen tällä kriittisellä hetkellä. He alkoivat nyt tehdä innokkaasti tuttavuutta kanssani. Kaksi istui molemmille puolille viereeni, ja kolmas seisoskeli edessäni. Minä raukkaparka en tietenkään ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä nuo miekkoset minulle japaniksi selittivät.
"Valma!" hihkaisin henkeni hädässä. "Mitä ihmettä minä teen, kun villahousuni putosivat polviin, enkä voi ottaa enää askeltakaan mihinkään suuntaan?" Onneksi kollega ymmärsi tilanteeni koko surkeudessaan. Hän koetti huudella erilaisia toimintamalleja taksijonosta käsin, mutta en hyväksynyt niistä ainoatakaan.
Minua pyrki jo naurattamaan asian koominen puoli sillä seurauksella, että humalikkaat luulivat olevansa iloni aihe ja innostuivat vielä, mokomat. Lopulta he kuitenkin häipyivät bussiinsa ja Valman seisoessa näköesteenä edessäni riisuin villahousut puolisäärestä maahan ja sieltä laukkuun. Moniko lie huomannut en tiedä.
(Tämä ja monta muuta seikkailua on kuvattu ensimmäisessä kirjassani Koulu ja kirsikankukka, joka löytyy näiltä samaisilta nettisivuilta.)
Edelliset
- Lähetyskutsu (31.1.2015)
- Lue maailman suurin kertomus (25.1.2015)
- Mikä nykyajan miehissä oikein on vikana? (19.1.2015)
- Jaappanin lähetystä on kannatettava! (15.1.2015)