Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.

Lähetyskutsu (31.1.2015)

(Katkelma Osakan opiskelijasihteerin ystäväkirjeestä 30 vuoden takaa)

Viikon päästä on vuosi kulunut siitä päivästä, kun läksin Suomesta. Monet ihmettelivät lähtöäni, kun näkivät sen olevan minulle vaikeaa. Oikeasti olisin halunnut jäädä kotimaahan jatkamaan teologian opintojani ja hoitamaan tärkeitä ihmissuhteita.

Muistan yhä ensimmäisen aamuni Amagasakissa, kun avasin silmäni pakkilaatikkojen keskellä, kylmyydessä ja liikenteen metelin kohistessa tottumattomissa korvissani. Hirveä ahdistus iski sydämeeni, kun tajusin tilanteen: nyt olen siis Japanissa enkä pääse täältä pois neljään vuoteen! Tuntui kuin edessäni olisi ollut neljän vuoden pakkotyötuomio.

Alku oli ankeaa, sitä ei voi kieltää. Kesäkuuhun mennessä japanintaitoni oli kuitenkin palautunut jokseenkin entiselleen (vaikkei siinä vieläkään ole kehumista). Silloin olin myös tutustunut mukaviin kollegoihini japanilaisiin opiskelijatyöntekijöihin, ja yliopistovierailut olivat toden teolla alkaneet. Niiden mukana tuli elämän mielekkyys takaisin: saan julistaa Japanin opiskelijoille evankeliumia Jeesuksesta tosi tarpeeseen.

Vuoden lopussa kiitin jo Jumalaa hartaasti siitä, että hän toi minut rimpuilevanakin Japaniin. Oli kiitollinen siitäkin, etten ollut jonkin pappilan emäntänä Suomessa (mikä oli ollut iänikuinen haaveeni). Aivan minua kauhistutti ajatuskin, että olisin jäänyt kotimaahan. Ei, tiesin Osakan olevan oma paikkani, vaikka sitä Suomesta käsin oli ollut niin vaikea uskoa.

Mieleeni on jäänyt soimaan erään helsinkiläisen opiskelijapojan sanat, kun keskustelimme lähetystyöhön lähtemisestä: "Minä haluan makeampaa elämää kuin siellä on tarjolla!" No, poika sanoi suoraan sen, mitä moni hiljaisessa mielessään miettii. Jeesus kuitenkin väitti, että "joka tahtoo löytää elämänsä, kadottaa sen". Jos haluamme päästä helpolla elämässämme ja laskea kaiken varman päälle, niin lopulta meille jää luu käteen.

Liian monet kristityt ovat omaksuneet meidän aikamme harhaopin oikeudesta onneen ja itsensä toteuttamiseen. Kuka meille sellaisen oikeuden on antanut? Ei ainakaan Jeesus, joka sanoo, että meidän on mentävä hänen valtakuntaansa monen ahdistuksen kautta, kiellettävä itsemme, otettava ristimme ja seurattava häntä.

Mutta siinähän se elämän mielekkyys ja onni juuri onkin! Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut. Ei ole mitään hohtoa tungeksia noissa Osakan maanalaisissa tai paleltua / paistua opiskelijoiden leireillä. Mutta kun jälkeenpäin muistelee vaikeimpiakin päiviä, ei yhtään niistä antaisi pois - sillä juuri ne olivat niitä rikkaimpia päiviä.

Kotimaahan ei pidä jäädä siksi, että tulisi onnelliseksi. Mutta ei lähetystyöhönkään pidä lähteä siksi, että tulisi onnelliseksi ja saisi rikkaan elämän. Perustelun pitää olla jossain aivan muualla kuin minun mieliteoissani. Jumalan tahdossa, Jumalan kutsussa, Jumalan rakkaudessa syntistä kohtaan.

Minulle lähetyskutsu on jo kauan merkinnyt samaa kuin evankeliumi Jeesuksesta. Jos itse tiedän tarvitsevani kipeästi anteeksiantamusta, niin onhan minun silloin myönnettävä, että muutkin sitä tarvitsevat. Kutsulla ei ole mitään tekemistä minun "pyhittyneisyyteni" kanssa. Päinvastoin, mitä surkeammin lankean - ja saan anteeksi - sitä selvemmäksi kutsuni muuttuu. Se ei siis riipu työn tuloksista, ei tehokkuudestani ("Suomessa saisin enemmän aikaan"), eipä edes Japanin kristittyjen mielipiteistä.

Minun lähetyskutsuni on sama asia kuin Jeesuksen katse, jolla hän minua katsoi tässä taannoin, kun jouduin taas tunnustamaan hänelle loputonta itsekkyyttäni. Jeesuksen silmät piikkikruunun alla eivät sisältäneet muuta kuin rakkautta langennutta lähettiä kohtaan. Ja kaikkia kohtaan, myös näitä japanilaisia, jotka eivät ilosanomasta mitään tiedä.

Lähetystyöntekijä saattaa saada mielekkään ja elämisen arvoisen elämän, mutta saattaa hän myös siinä sivussa menettää (mielen)terveytensä, joutua olemaan tyhjän panttina vuosikaudet, jopa kokea marttyyrikuoleman. Kaikkea tätä voi tietysti sattua myös Suomessa. Kysymys on vain siitä, missä Jumala tahtoo meidän itse kunkin nämä tragediat kokevan.

Jos nyt joku teistä pohtii omalla kohdallaan lähetyskutsua, niin ottakoon yhteyttä johonkin lähetysjärjestöön. Ei tarvitse pelätä, että jos niille antaa pikkusormen, niin ne vievät koko käden. Jumala on kyllä voimallinen katkaisemaan suunnitelmat, jos lähtö ei olekaan hänen tahtonsa.

(Jälkikirjoitus 30 vuoden kuluttua: Juuri tuolla työkaudella Japanin opiskelijalähetys tutustutti minut evankelioivaan raamattupiiriin eli ilosanomapiiriin, josta tuli varsinainen elämäntehtäväni. Mitä olisinkaan menettänyt, jollen olisi suostunut sille työkaudelle lähtemään!)

Edelliset