Viikon juttu
Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.
Mikä nykyajan miehissä oikein on vikana? (19.1.2015)
Perusta-lehdessä oli arvostelu Robert Blyn kirjasta "Rautahannu. Matkalla miehuuteen", jonka luin suurella mielenkiinnolla. Mielestäni siinä oli puututtu erääseen polttavaan ongelmaan meidän ajassamme. Siihen, etteivät miehet uskalla olla miehiä yrittäessään olla naisille mieliksi. Tuloksena on se, ettei kukaan ole enää mieheen tyytyväinen, ei mies itse enempää kuin hänen naisensakaan.
Jostakin luin sellaisen ajatuksen, että nainen esittää koko ajan - tieten tai tietämättään - miehelle kysymystä: Rakastatko sinä minua? Mies taas esittää kaikella tekemisellään naiselle kysymystä: Kunnioitatko sinä minua?
Jos nainen ei voi kunnioittaa miestä, ei mistään tule mitään, sen enempää rakkaudesta kuin työtoveruudestakaan. Nainen taas voi kunnioittaa vain sellaista miestä, joka on asettanut itselleen elämää suuremman päämäärän. Meidän aikamme ongelma on mielestäni kaikessa lyhykäisyydessään tämä: mies on asettanut ensimmäiseksi päämääräkseen naisen miellyttämisen, ei elämää suuremman päämäärän puolesta taistelemisen.
Miten se nyt sanottiinkaan Englannin runouden antologiassa, jota nuoruudessani tenttiin luin? Nainen oli siinä hyvästelemässä sotaan lähtevää miestään, ja tunsi kuten jokainen nainen tuntee tuossa tilanteessa: jospa saisin pitää hänet luonani! Sitten hän kuitenkin jatkaa jotensakin näin: "En voisi rakastaa sinua näin suuresti, / jollet sinä rakastaisi kunniaa / enemmän kuin minua!"
Juuri niin! Nainen ei voi muuta kuin sydämensä syvyyksissä halveksia miestä, joka uhraa vakaumuksensa rakkauden alttarille, toisin sanoen toimii periaatekysymyksissä niin kuin nainen painostaa häntä toimimaan. Aikamme ongelma on se, että niin harvoilla miehillä on vakaumus, jonka tähden he ovat valmiit elämään ja kuolemaan, kestämään sotaa ja soturin vaivoja: perustarpeiden tyydyttämättä jäämistä, kylmää, kuumaa, kipua, haavoja, arpia, nälkää, unen puutetta (Blytä siteeratakseni). Naiset saattavat vaatia itselleen pehmo-miestä, mutta ikinä he eivät ole häneen tyytyväisiä. Oikean miehen merkki on se, että hän on sekä soturi, että "pehmo" ts. että hänellä on miehistä tunneherkkyyttä ja myötätuntoa, joista Perustan kirja-arvostelussakin puhuttiin.
Kirkkopolitiikkaan sovellettuna tämä tarkoittaa, että aikamme on köyhä Athanasiuksista ja Luthereista, joille totuus merkitsi enemmän kuin virallisen kirkon suosio, tai jopa oma henkikulta. Athanasius ja Luther eivät kysyneet periaatekysymyksissä ohjeita naisiltaan.
Nykyään moni mies ajattelee, jos ei nyt ihan omaansa, niin ainakin järjestönsä tai ryhmänsä parasta: "Jos minä rupean siinä ja siinä asiassa ääntäni korottamaan, loppuvat järjestöltäni rahat." Tai sitten ei vain yksinkertaisesti haluta tai uskalleta asettua vastustamaan yleistä mielipidettä. On paljon helpompi vaieta, kuin kestää kritiikkiä tai tulla naurunalaiseksi. Ja niin sitten jätetään pasuunaan puhaltamatta ja annetaan lauman kulkea harhaan. On aivan totta se, mitä tämä Bly kuulemma on sanonut: "Kirkko haluaa kesytetyn miehen - häntä kutsutaan papiksi." LUTHER EI OLLUT KESYTETTY MIES.
Jumala tahtoisi, että jokainen uskova mies - niin pappi kuin maallikkokin -
taistelisi kuin soturi hänen pyhän Sanansa puolesta. Mitä enemmän sellaisia
miehiä löytyy Suomen Siionista, sitä enemmän siitä löytyy myös tyytyväisiä ja
onnellisia naisia.
(Julkaistu Perusta-lehdessä Lukijan kynästä palstalla vuonna 1993.)
Edelliset
- Jaappanin lähetystä on kannatettava! (15.1.2015)