HELENA KONTTINEN – PROFEETTA JA HORROSSAARNAAJA

Naisen ääni sadan vuoden takaa

Mailis Janatuinen

2006

 

Erään meidän ajan profeetan kuolemasta 90 vuotta

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 90 vuotta Helena Konttisen kuolemasta ja häntä koskevan kirjan julkaisemisesta. Ollessani nuori tyttö sattui mummolan kirjahyllystä käteeni tuo kirja. Se jätti nuoreen mieleeni lähtemättömän vaikutuksen. Tajusin, että Jumala on pyhä ja että hän näkee kaiken, mitä sanon, teen ja jopa ajattelen. Jumala on myös ihmeitä tekevä Jumala. Maailmanloppu on lähellä.

Helena Konttinen (HK) eli vuosina 1871-1916. Hänen elämänsä kesti vain 45 lyhyttä vuotta, joista 11 viimeistä hän toimi profeettana. Tuohon aikaan oli Jaakkimassa pappina K. K. Sarlin, joka kiinnostui Helenasta, kirjoitti pikakirjoituksella ylös hänen puheita sekä teki haastatteluja. Eräs meidän ajan profeetta julkaistiin jo Helenan kuolinvuonna. Tämän artikkelin pohjana on kirjan 8. lyhennetty painos, julkaistu vuonna 1976. Yhteinen kappalemäärä oli tuolloin noussut jo 30000:een. Lyhennetystä painoksesta on esipuheen mukaan poistettu sellaisia Helenan puheita, joita ”uskon tiellä olevien sydämet eivät ole yleisesti laajentuneet hyväksymään”.

Helena Konttinen oli tavallinen maalaisnainen, ensin piika, sitten köyhän Matti Konttisen puoliso ja kahdeksan lapsen äiti. Muuta koulua hän ei koskaan käynyt kuin rippikoulun. Niin kovasti piti mökin akan työtä tehdä, että terveyskin siinä meni.

Herätyksen tilaan HK joutui 24-vuotiaana. Hirveän omantunnon taistelun jälkeen tuli tunnon rauha sanoista: ”Se on täytetty.” Kohta HK alkoi saada Hengen kautta kehotuksia, että sille ja sille ihmiselle pitää mennä puhumaan uskon asioista. Nuori nainen vastusteli, ”kun olen vain vaimoihminen”. Kolmannen lapsen synnyttyä alkoi 27-vuotias Helena sairastella. Lääkäri sanoi, ettei hän tule enää terveeksi, eikä tullutkaan.

34-vuotiaana joutui HK ensimmäistä kertaa horrostilaan, joka päättyi 16.8.1905. Samalla alkoivat Raamatun selityspuheet. Niiden lisäksi Helenan työksi annettiin seuraavat tehtävät: hänen piti käydä uskoon tulleiden luona, kutsua heitä kotiinsa, lukea Jumalan sanaa ja veisata virsiä heidän kanssaan. Vielä hänen tuli kouluttaa ja kasvattaa julistajia, kahden veljen kanssa asettaa kätensä heidän päälleen ja pyytää heille taivaallista viisautta.

Helena näki näkyjä kuolemasta ja tuonelasta, kadotettujen sielujen tilasta, murhatuista, kesken armonajan kuolleista, luopioista, enkeleistä ja muista taivaan joukoista. ”Ihmisten kuullen ei anneta puhua semmoista, mitä ei ole Raamatussa”, hän selitti (s. 40). Herätyksen tuli levisi HK:n saarnamatkojen kautta paitsi Karjalaan myös Länsi-Suomeen. Myös parantumisihmeitä tapahtui.

Horrostila

Horroksiin vaipuminen tapahtui näin: Kirkkaus leimahti ja HK näki kaksi enkeliä. Nämä pitivät käsissään kirjaa, josta saarna piti lukea. Useimmiten HK puhui sängyssä pitkällään; hänen kova äänensä kuului kilometrin päähän (näin väittää Sarlin). Myöhemmin HK alkoi puhua myös ”selvin päin”. Siinä vaiheessa häntä jo pidettiin profeettana. Aluksi piti olla horrospuhe, että ihmiset olisivat uskoneet Jumalan käyttävän naistakin Sanansa julistajana.

Joskus kirjassa näkyivät jonkun ihmisen kasvot ja elämänkerta. Puheet yksityisille ihmisille saattoivat kestää viisikin tuntia, eivätkä syrjäiset saaneet niitä kuunnella. Helena paljasti asioita, joita eivät tienneet ketkään muut kuin asianosainen ja Jumala.

HK:n mieleen iski joskus epäilys: entä jos hänen kauttaan puhuukin paholainen? Silloin Vapahtaja näytti Helenalle kätensä ja kylkensä: kyllä se on hän. Kerran piru tuli näyssä uhkailemaan Helenaa, että tämä lopettaisi puhumisen. Veljet rukoilivat, ja niin paholaisen oli pakko poistua.

Joku lääkäri tuli Helsingistä neulan kanssa tutkimaan Helenan horrostilaa. Refleksit pelasivat, kun tämä oli tajuissaan, mutta eivät horrostilassa. Tohtoria kammottivat naisen silmät; ne olivat auki ja niiden päällä oli kalvo kuin kuolleella. Mitään tautia ei loppujen lopuksi löytynyt sen enempää kuin väärää oppiakaan.

Toistuva teema Helenan horrospuheissa oli oikea parannus. Jos jää yksikin synti, josta parannuksen tekijä ei aio luopua, niin se tulee viemään hänet kadotukseen. Joka aikoo pysyä synnissään, ei saa turvautua siihen, että Jeesus on kaikkien puolesta kuollut. Jos taas ihminen näkee syntinsä, on hänen viheliäisenä mentävä Kristuksen eteen. Ei tule etsiä autuutta mistään muusta kuin Kristuksesta Jumalan sanan kautta. Ei saa ruveta ensin parantelemaan itseään, että kelpaisi Jeesukselle. Tunteisiin ei pidä luottaa, koska ne vaihtelevat. Herralle pitää uskoa itsensä kylmänäkin.

Hyvien tekojen pitää uskovassa näkyä. Elämän on oltava Sanan mukaista. Vapahtaja meni ”haisevaisten” luo, ja niin pitää meidänkin mennä. Me tarvitsemme aina uutta puhdistusta ja jokapäiväistä synnistä kuolemista. Herra antaa omilleen voimaa synnistä luopua ja pahuutta hylätä. Mutta joka joutuu myöntämään, ettei ole siihen pystynyt, hänen on sanottava: ”Tee sinä minusta uusi ihminen.” Synti kuolee, kun katsot Golgatan ristille. Sinä jota parhaillaan synti kirvelee, käy Jeesuksen haavain luo. Paavalin sana ”minä viheliäinen ihminen” kuvaa uskovaista hänen elämänsä loppuun asti. (s. 115)

HK naisena ja profeettana

Annetaan Helenan itsensä kertoa: ”Pääni piti olla peitettynä, sillä aviovaimo ei saa profetoida peittämättömin päin. Ainoastaan neitsyt saa puhua avopäin. Tämä on sääntö, jonka korkein apostoli on Hengen kautta tuntenut. Jos kuitenkin avopäin, niin enkelit peittävät, mutta sitä palvelusta ei pidä heiltä vaatia.” (s. 48). ”Nyt on näillä viimeisillä ajoilla pantu horrostilaan vaimoja ja niille annettu suuria puhelahjoja. Kaikkiaan on oleva 12, joista minä olen yhdeksäs.” (s. 49)

”Nyt on sellainen käännekohta ajassa, että naishenkilöitä tulee taivuteltavaksi puheita pitämään enemmän kuin tähän asti on ollut. Lainoppineet ja fariseukset eivät sallisi naisten puhua, vaan tahtoisivat Raamatun sanalla sen estää. Mutta Vapahtaja on itse tehnyt tukevat esikuvat siitä, että naiset eivät ole hylätyt. Nainen vaietkoon seurakunnassa tarkoittaa, että älköön pyrkikö seurakunnan opettajaksi, kun kerran on pantu perheen äidin säätyyn eikä aina voisi olla valmis ja irtonainen lähtemään.” (s. 49-50)

”Minun kuolemani jälkeen tulee eräs hyvin väkevä naisprofeetta, joka on muukalaiskielinen. Hänen kauttaan annetaan oikein väkevä apostolinen saarna silloin, kun tulee se rutto, joka kuuluu viimeisiin vitsauksiin. Hän ennustaa viimeisen ajan lopun.”

”Kerran minulle enkeli puhui. Oli useita ystäviä meillä. Olin kiusaantunut Mattiin (mieheeni) eräästä asiasta, enkä mennyt sopimaan, vaikka muistutus oli. Kun menin horrostilaan, niin enkeli sanoi: ’Sinun on tehtävä sovinto Matin kanssa, muuten et pääse puhumaan sanaa. Kiukkuisella sydämellä ei saa puhua armon sanaa.’” ”Jos johonkin ulkonaiseen lankeemukseen joutuisin, niin kuin varkauteen, huoruuteen tai muuhun, niin ei annettaisi ajallisia rangaistuksia, vaan heti otettaisiin pois näyt ja selityslahja.” (s. 143)

Tehtävä taakkana

Joskus Helena kirottiin ja ajettiin ulos talosta, jonne hänet oli lähetetty. Kolme murhayritystäkin tehtiin alkuvuosina. Moni pilkkaaja kuitenkin kääntyi ja muuttui Herran aseeksi. Omalla kylällä ei tosin monikaan tehnyt parannusta. Useimmat papitkin arvostelivat kitkerästi oppimatonta naisprofeettaa.

Helena kertoo: ”Kyllä on tahtonut monta kertaa tulla tyytymättömyys tähän Herran työhön. Kotokin alituisesti pitää jättää ja erota pienistä lapsista, jotka jäävät ikävöimään. Maailman ihmiset pahaa puhuvat siitäkin, kun minä T:n (mieshenkilön ja metodistin) kanssa kuljen. Tämä viimeksi mainittu kohta on minulla ollut raskaana ristinä. Olen pyytänyt monta kertaa, että Herra armossaan, jos mahdollista, ottaisi minulta pois tämän sananselitystyön. Mutta sitä pyyntöä ei Herra ole täyttänyt.”

”Kerran eräs pappi suurella voimalla nuhteli minua ja teki turhaksi kaikki nuo hengelliset vaikutukset, vaatien pysymään kotonani. Päätin olla lähtemättä erääseen kylään, jonne oli horrostilassa määrätty.” Tarina jatkuu niin, että seuraavana aamuna HK meni horroksiin ja joutui suureen tuskaan - muuttui suorastaan mustaksi. Kun sitä oli jatkunut aikansa, teki Helena kalliin valan luvaten aina lähteä sinne, minne Herra lähettää.

Helena jatkaa: ”Maaliskuun lopulla 1906 olin taas tyytymätön Herran tahtoon enkä lähtenyt selitysmatkalle. Maailma kovasti tätä työtä painoi ja eräs pappikin tiukasti vastusti. Silloin minut tehtiin kielettömäksi kahdeksaksi vuorokaudeksi.” (s. 86) ”Toisen kerran sain itkeä, kun uskovaiset ystävät tuomitsivat siitä, etten ollenkaan suostunut erääseen maallikkosaarnaajaan. Minulle oli näytetty hänen kauheista synneistään ja käsketty varoittamaan muitakin. Uskovat sanoivat, että minulla on kateus, kun en saa yksin olla sanan selittäjänä. Jäi ainoastaan muutamia, jotka eivät minua vihanneet.” (s. 90)

”Älä käy puolustamaan itseäsi, vaan mene Herran eteen ja pyydä tutkia, oletko heikkoudessasi ollut jollekulle pahennukseksi. Jos silloin tulet viattomaksi, niin saat Jumalaa kiittää ja iloita. Viha on tullut sinulle sen Jumalan Hengen tähden, joka sinussa on.” (s. 122)

Taloudellisesta puolesta HK kertoo: ”Kun määrättiin näille selitysmatkoille, niin oikein surin sitä, kuka minun lapseni hoitaa ja miten koti tulee toimeen. Tuli hätä, että tämä pienikin maja häviää, ja joudutaan mieron tielle. Silloin annettiin lupaus, että sitä ei Jumala salli vaan päinvastoin, mitä enemmän tätä työtä teen, sitä enemmän tulee siunatuksi kotini. Herra antaa karjaa ja hevosenkin, ja lapsille yksistään Herran työn siunauksella hankitun perinnön.” (Tämä lupaus myös toteutui)

”En ole kokouksissa sallinut kantaa kolehtia itselleni. Olen ajatellut, että Jumala voi vaikuttaa ihmisten sydämissä niin, että ajallisesti tulen toimeen. Eivät pääse jälestä päin sanomaan, että minä rahan keräämisen tähden kuljen.”

 

Suhde kirkkoon ja armonvälineisiin

Raamatusta: ”Jos minulta menee päiväkin, jolloin en saa Raamattua tutkia, niin minusta tuntuu kuin vaipumus ja hengellinen kuolema alkaisi vallata.” (s. 23).

Kasteesta: ”Me olemme otetut hänen lapsikseen kasteen armon kautta, kun olemme siinä Kristuksen päällemme pukeneet.” (s. 117). Horrostilassa Helenan käskettiin puolustaa lapsikastetta sen kieltäjille: ”Kun lapsi on syntynyt turmeluksen siemenestä, niin se kasteessa synnytetään katoamattomasta siemenestä Jumalan valtakunnan lapseksi vanhurskauteen. Mutta jos joku kasteen liitosta luopuu, niin hän kadottaa sen armon ja voiman, jonka sai kasteessa.” (s. 208) Hengellisesti kuolleen uudestisyntymistä HK nimittää henkikasteeksi. (s. 209) Helena ei hyväksy tällaista opetusta: ”Ei tarvitse muuta kuin uskoa että kasteessa on otettu autuaaksi”. (s. 110)

Ehtoollisesta: ”Minulla ei ole missään niin ihana olla kuin kirkossa ehtoollispyhänä.” ”Pyhäpäivänä pitää koota voimaa viikon varalle taistelemaan turmelusta vastaan lihan kuolettamiseksi. Sinun on mentävä Herran huoneeseen.” (s. 274) ”Jos pappi tietää jostakin henkilöstä, että hän on monta kertaa käynyt ehtoollisella eikä ollenkaan elämäänsä parantanut, ja jos sielunpaimen ei sellaista puhuttele, niin hänen on tehtävä raskas tili.” (s. 211)

Virsistä: ”Nykyaikana eivät tahdo kelvata nämä virsikirjan virret. Ihmiset, jotka ovat mielestään pyhyyteen päässeet, tahtovat heittää nämä syntisille. Tämä on syntisten kirja ja tässä on Jeesuksen henki.” (s. 259)

Virasta: ”Jumala on asettanut papin ja piispan viran kirkkoon. Rukoile siis seurakunnan opettajan edestä. Miten suloista on, kun Herra niin kuin näkyvässä muodossa huutaa palvelijansa kautta alttarilta: Herra olkoon teidän kanssanne!” (s. 205). Papin on oltava esimerkkinä laumalleen. Hänen on oltava Sanan kuulija ja tekijä. ”Älä kuitenkaan hylkää kirkkoa papin (syntien) tähden.” ”Kuinka moni pappikin tulee hylätyksi ja joutuu virastaan pois, jos vaan vilpittömästi käy Jeesusta tunnustamaan.” (s. 113) Helena tunsikin jonkun tällaisen kirkon vainoaman paimenen.

Maallikkojen tehtävästä: ”Kun Siionin muurit ovat langenneet ja paimenet maatuneet, niin Herra pitää itse huolen laumastansa heikkojenkin palvelijainsa kautta. Sillä jos nämä vaikenevat, niin kivetkin huutavat. Sinä, Helena, olet semmoinen kivi.” (s. 139) Synnit saa tunnustaa uskolliselle uskonveljelle, jos virallista rippi-isää ei ole saatavilla.

Vapaista suunnista: Helenan työtoveri kolmen ensimmäisen vuoden aikana oli metodistisaarnaaja T. V. 1908 tiet erkanivat. Kerran Helena sai edeltä käsin ilmoituksen, että pelastusarmeijalaiset alkaisivat kiusata häntä pois luterilaisesta uskosta. ”’Lähde ihan paikalla pois Baabelista!’ Sanoin kiivaasti: ’En minä suinkaan lähde. Teidänkin olisi sinne sisälle tultava, sillä jos kaikki kipinät pakenisivat pois, niin mistä sinne sytykkeet sitten tulisivat?’ Lopulta kaikki myönsivät, että olivat tehneet väärin halveksiessaan luterilaista kirkkoa.” Ja kuitenkin Helena joutui tunnustamaan: ”Jos minulle ei olisi annettu edeltäpäin tästä varoitusta, niin tiedä, miten olisi käynyt. Minulla oli niin kovin ikävä uskovaisten seuraa, ja se kaunis laulu ja soittokin minua siellä erinomaisesti viehätti.” (s. 104)

Loppuvuosina HK:lta ei heru monta hyvää sanaa helluntailaisista ja vapaakirkollisista. ”Lahkolaiset ajattelevat, että heidän kauttaan vuodatetaan Jumalan Henki kaiken lihan päälle. Muutamissa lahkoissa ei hyväksytä murhetta. Mutta tosiuskovaisella onkin enemmän surua kuin iloa. Sillä mitä syvempi on Jumalan tahdon tunteminen, sitä suuremmaksi kirkastuu oma puutteellisuus.” (s. 205-6)

Vaihetuspäivät ja uukunniemeläinen kausi 1908-1916

Helena tiesi, että joka vuosi elokuun 16. päivä on hänen vaihetuspäivänsä. Tuona tilinteon päivänä hän joutui vastaamaan Herran edessä edellisen vuoden synneistä. Synniksi näytettiin esim. kotihartauden laiminlyönti, separaattorin käyttö pyhänä ja se ettei hän ollut nuhdellut tiettyjä henkilöitä. Kerran Helena oli kiukuissaan ajanut talostaan ulos erään ”rolliakan”. Itse hän sanoo luontoaan ”ärhäkäksi”. Tällä tavalla Helena kuvaa tilaansa yhden vaihetuspäivän alla: ”Olin kyllästynyt aivan tähän Jumalan työhön, rakkaus Herraan sammui ja tulin kovakorvaiseksi. Vapahtajan läsnäolo pelotti. Olin kuin mielenvikainen.” (s. 141)

Vaihetuspäivän aluksi piti laulaa virsi: Ah mistä nyt mä avun saan ,/ kauhistun häpeääni./ Nyt tili multa vaaditaan,/ Jo kuuluu Herran ääni./ Käy tänne palvelijani,/ Tee tili tarkka mulle./ Nyt niistä leivisköistäsi./ Mä jotka annoin sulle. V. 1914 oli kaksitoista ihmistä näkemässä, miten Helena olevinaan pyöritti separaattoria suu auki, hiukset pystyssä. Hän joutui myös tanssimaan, koska ei ollut varoittanut koululla pidetyistä iltamista rippipyhänä iltana. Näky oli kammottava. Parantamisen armolahjankin Helena kadotti, koska ei lähtenyt liikkeelle heti Herran häntä käskiessä (s. 218)

Vuoden 1908 vaihetuspäivistä alkoi Helenan elämässä uusi kausi. Metodistisaarnaaja T. siirtyi taka-alalle. Osa ”totuuden kiivaudesta” julistuksessa hävisi. Yksityiset opetushetket lisääntyivät, horrospuheet vähenivät. Mukaan tulivat nyt uukunniemeläisen herätyksen miehet Paavo Sihvonen ja Olli Hälvä. ”Herra, nähtyään sinun heikkoutesi, on pannut nämä veljet apulaisiksi kantamaan sinun ristiäsi.” (s. 227) Varmasti veljet vaikuttivat myös Helenan teologiaan. Uudet työtoverit tukivat ja hoitivat heikkoa naista hänen viimeisten vuosiensa suurissa kärsimyksissä ja rohkaisivat häntä pelkuruuden hetkinä. Kerran Olli Hälvä suorastaan pakotti Helenan kertomaan eräälle isännälle Herran antamat nuhteet.

Ylioppilas Väinö Hoikka parantui ja tuli uskoon HK:n kautta. Hän perusti tämän entiselle kotipaikalle orpokodin, jonka ympärille uukunniemeläisten toiminta keskittyi. Helenasta tuli äidillinen sielunhoitajahahmo herätyksen keskelle. Siunaus sai väylän, joka on kuljettanut sitä aina meidän päiviimme asti.

Ennustuksia ja profetioita

Rikoksia tuli julki Helenan toiminnan kautta. Eräskin mies oli taluttanut vihollisensa hevosen suohon. Se ilmoitettiin kokouksessa, jossa sekä teon tekijä että hevosen omistaja olivat läsnä. Näiden sovinnosta alkoi herätys sillä kylällä. Jopa murhajuttuja ja –paikkoja paljastui. Eräs tyttö oli synnyttänyt lapsen ja kuristanut sen. Tytölle ja hänen vanhemmilleen tuli herätys, kun Helena paljasti rikoksen. HK pysäytti myös monta murha- ja itsemurhakandidaattia.

V.1908 ilmoitettiin, että syttyy suursota kuuden vuoden kuluttua. 17.9 1913 ilmoitus tarkentui: ”Neljän vuoden päästä tapahtuu Venäjällä muutos keisariin nähden. Jos tämä olisi kohdellut Suomea paremmin, niin suomalaisten esirukoukset olisivat taanneet hänelle suuremman viisauden. Keisarin omallatunnolla oli se, mitä hän oli Suomelle tehnyt.” Osa Suomestakin joutuisi sodan jalkoihin. Venäjän keisarikunta häviäisi, ja koko sitä valtakuntaa vastaan syttyisi muiden kansakuntien viha. (Huomatkaa, että kirja ennustuksineen julkaistiin jo v.1916, siis ennen Venäjän bolshevikkivallankumousta.)

Toinen sodan osapuoli saa tällaisen tuomion: ”Saksan kansassa oli herätyksen henki jalo ja väkevä. Heidät täytettiin suurella viisaudella. Tätä viisautta ei Jumala ole ottanut pois. Mutta kun he ovat luopuneet Jumalasta, niin armollisen Jumalan on täytynyt heidät kokonaan pois unhottaa ja hylätä. Nyt on heidän päällään Ilmestyskirjan toisen sinetin miekka. Jo ensimmäisenä horrostilan vuonna näytettiin, että nyt ei enää Jumalan pelkoa Saksassa ole, vaikka Herran nimi asuu vielä kaikkien ihmisten suussa.” (s. 180)

HK näkee edeltä käsin ateismin voittokulun: ”Ei sodan loputtua mene pitkiä aikoja, ennen kuin jumalankieltäjä hallitsee. Silloin olisi kestettävä marttyyrius. Sinä aikana Jumala kielletään kokonaan. Semmoisilla ihmisillä ei ole enää yhtään tunnetta siitä, että pitäisi saada armo. Ylösnousemusta ja tuomiota he eivät usko ensinkään tulevan, mutta jumala on heillä jonkinlainen luonnossa.”

”Nykyisen sodan jälkeen tulee tasavalta yli kaiken maan. Kun entinen esivalta on kukistettu, ei enää lailla suojata uskontoa, vaan kaikki totuus poljetaan. Uusi, ihmisen mielen mukaan asetettu esivalta rupeaa pyhiä sortamaan. Silloin antikristuksen istuin korotetaan, kun Pyhä Henki on luopunut kristikunnasta.” (s. 166)

”Sota, nälkä ja kuivuus kestävät 20 vuotta. Viimeinen rangaistus on rutto, jollaista ei ole koskaan vielä nähty. Se käy niin pikaisesti, ettei tiedetä vuorokauden alussa, miten lopussa on laita.” (v.167). Kuivuuden keskellä, SARSin ja lintuinfluenssan uhatessa täytyy aivan ihmetellä HK:n ennustusten ajankohtaisuutta.

HK varoittaa ankarasti antinomismista ja Pyhän Hengen manifestaatioista: ”Ilmestyskirjan portto on langennut seurakunta. Toinen peto on hurmahenki. Tuo eksytys on voimallinen, kun siinä on mukana suloinen Jeesus-nimi. Tämän pedon hengestä on sellainen evankeliumin julistus, joka kieltää kadotuksen ja tekee kokonaan tyhjäksi Jumalan vanhurskauden, sanoen Jumalan ainoastaan laupiaaksi. Se että evankeliumia julistetaan ilman lakia, on kaikkein suurin kauhistus Herran edessä. Tuo väärä oppi on voittava suurimman osan kansasta ja on viimeisiä merkkejä. Helvetistä sanotaan, että se onkin jokin notkopaikka maan päällä, jossa kaikki lika-aineet poltetaan. Se on kaikkein pahin eksyttäjä. Tämä henki puistelee ihmisiä, panee kielet liikkeelle, toimii useammalla tavalla ja tekee ihmeitä.” (s. 170)

Ja vielä HK:n ennustaa jopa eutanasian, mikä sata vuotta sitten oli varmasti kaikille suomalaisille aivan mahdoton ajatus: ”Kun saadaan poistetuksi nykyinen Jumalan perustama oikeusjärjestys, niin ei ruveta esim. vanhuksia enää elättämään, vaan ne tapetaan. Samoin vialliset lapset ja myöskin heikkomieliset.” (s. 171). Uskonto poistetaan kouluista.

Lopuksi vielä Israelista: Palestiina joutuu pian juutalaisten käsiin. Siellä alkaa herätys, kun juutalaiset näkevät ne kristityt, jotka ilolla menevät marttyyrikuolemaan. (s. 173-4)

HK:n näkyjä ja puheita on vaikea kiistää, koska hän tiesi ihmisten elämänkertoja ja tulevia tapahtumia. Ja kuitenkin myös tämän naisen profetoiminen oli vajavaista. Joissakin lopun ajan ennustuksissaan hän on erehtynyt. Taivaallisten olentojen selostaminen tuntuu hänen elämänkertansa lukijasta puuduttavalta ja tarpeettomalta. En jaa HK:n kielteistä asennetta kulttuuria kohtaan. Samaten vierastan sitä ajatusta, että vanhurskas aina pelastuu eikä huku jumalattoman kanssa (esim. Titanicin upotessa). Myös tuhatvuotisesta valtakunnasta olen eri mieltä. Mutta valtaosan HK:n julistuksesta voin hyvällä omallatunnolla allekirjoittaa.

Helenan viimeiset ajat, hänen kuolemansa ja jälkimaineensa

Helena sairasti paljon. Hänelle selitettiin, että näin pitää olla – muuten hän ylpistyisi. Oli pahoja suonenvetoja, halvaantumista, kerran jalka jäykistyi ja muuttui mustaksi. Kahdeksan viimeistä vuotta HK:n vatsa oli sietämättömillä tuskilla. Ehkä kyse oli syövästä, vaikka taudin aiheuttajana pidettiinkin milloin umpisuolta, milloin kasvaimia. Veljien rukouksella Helena kuitenkin aina tokeni, nousi pystyyn ja läksi saarnamatkalle. Tätä tapahtui aivan hänen viimeisiin päiviinsä saakka.

Kaksi viikkoa ennen kuolemaansa Helena saneli kirjeen: ”Terveyteni on yhtä huono kuin ennenkin. Vaino ja viha maailman puolelta on yhä vaan kasvanut – ei ole palvelija Herraansa suurempi. Toivon pian pääseväni Herran luo, sinne jo mielelläni siirtyisin. Siellä soisin kaikki ystävät tapaavani. Jääkää Herran armon haltuun.”

Kuolemaa edeltävänä päivänä kysyi Olli Hälvä sairaalta: ”Mitäs jos sinulle tulee kuolema, kun olet noin heikko?” Helena vastasi, ettei hänellä ole mitään hyvää Herralle näyttää, mutta jos armolupaukset paikkansa pitävät, niin ei hän huku. Puolitoista vuotta aikaisemmin hän oli nähnyt, millainen osa häntä taivaassa odottaa, ja sen jälkeen hän vain toivoi sinne pääsyä.

Uukunniemeläisen joukkoliikkeen aika alkoi toden teolla vasta Helenan kuoleman jälkeen maallikkosaarnaaja-veljien jatkaessa seuratoimintaa. Kirkkohistoria on todistanut moneen kertaan, että naisen alkama hengellinen liikehdintä säilyy vain, jos sille saadaan miehiset jatkajat.

Joka kesä vaihetuspäivien aikaan pidetään Saaren kirkolla Kirkastusjuhlat. Helena Konttisen vaikutus jatkuu yhä, 90 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. ”Kaiken päivää työtä tehneet saavat vain sen yhden penningin, Jeesuksen Kristuksen ansion, joka on pitkäperjantain päiväpalkka, samoin kuin nekin saavat, jotka ovat vain yhden hetken työtä tehneet. Vaikka elämä olisi kuinka hyvin hedelmää tehnyt, se ei anna taivasta, sen antaa vain Jeesuksen ansio.” (s. 282)